sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Viro: Harjumaa osa 1


Esipuhe:

Viro se ei jättänyt rauhaan, vaikka sen makuun olin monta kertaa päässyt. Ties kuinka monta kertaa siellä oli käyty risteilyllä koluamassa paikkoja Tallinnan ympäristössä. Kolmas autolla tehtävä reissu oli kuitenkin tosiasia kesäkuun alussa 2018, kun pakkasimme kamppeet Urbanex Ninjan pieneen kirkkaan vihreään pakettiautoon. Tällä kertaa kohteet painoittuvat hieman Tallinnan ulkopuolelle. Tarkoitus oli liikkua vain muutaman kymmenen kilometrin säteellä Tallinnasta. Tarkemmin ottaen liikkuisimme vain Harjun maakunnassa eli Harjumaalla. Kauimmainen suunnitelmiin sisällytetty kohde oli noin 100 kilometrin etäisyydellä Tallinnasta. Eli edellisiin roadtrippeihin nähden ajoa tuli reilusti vähemmän, mikä jätti enemmän aikaa fiilistellä kohteilla. Totuttuun tapaan tämäkin tulisi olemaan viikonloppureissu.

Päivä 1:

Matkaan lähdettiin perjantaina kello 9. Ilma oli kuin morsian ja ennusteiden mukaan sitä sen piti olla koko viikonlopun ajan. Lämmintä ja aurinkoista. Juuri niin kuin Urbanex Ninja oli toivonut. Hänelle edellinen, vuoden takainen reissu huhtikuun alussa oli turhan varhainen nimenomaan sään puolesta. Ajankohta oli minullekin passeli, vaikken lämpimien ilmojen perään ollutkaan. Venäjän reissu oli saatu keväällä hoidettua ja toisaalta olin palaamassa hoitovapaalta töihin kesäkuun lopulla. Siten se oli oivallinen sauma reissulle.


Suomenlahden yli seilasimme Eckerö Linellä.

Saavuimme Tallinnaan varttia yli 11 ja arviolta noin tunnin sisällä siitä olimme Haaberstin kauppakeskittymässä Tallinnan länsilaidalla. Suuntasimme Citymarkettiin, mutta päädyimme Prismaan. Rocca Al Mare-nimisessä kauppakeskuksessa oli muutkin suomalaisyritykset näkyvästi esillä: Nordea, Asko, Elisa, Seppälä, Sampo bank, Stockmann ja R-kioski muutamia mainitakseni. Ihan kuin kotimaassa olisi. No ruokaahan me sieltä haettiin, joskaan en keksinyt mitä ostaa. Lämpö ja into oli vienyt nälän, joten lähinnä otettiin pientä purtavaa ja juomaa, jota tietysti menisi päivän mittaan. Vettä meillä oli kotoa otettu mukaan, mutta muuten pyrin välttämään kotimaan tuotteita, koska ulkomailla ruoan suhteen pyrin olemaan kokeileva. Fiat Fiorinon takaosassa oli jopa jääkaappi, mutta se toimi vain auton käydessä, joten sen hyötykäyttö jäisi vähälle. Sinne kuitenkin lykkäsimme ne ostokset, joita emme heti nauttineet.

Prisma ja meidän kulkupeli + yösija.

Niin olimme valmiit päivän seikkailuihin. Siinä parkkipaikalla auringon lämmittäessä ja vilvoittavan tuulen hyväillessä fiilis oli vapautunut, suorastaan euforinen. Kolme seuraavaa päivää ilman arkihuolia, suunta kohti tuntematonta. No ei ihan tuntematonta. Olihan minulla itse tekemäni kohdekartasto älypuhelimessani, jonka mukaan matkaa pystyi joustavasti suunnittelemaan. Urbanex Ninjalla ei ollut tälläkään kertaa osaa eikä arpaa matkan kohteiden eikä reitin suunnittelussa. Hänelle reissu oli lepoa ja luksusta siinä mielessä. Sen sijaan kaiken muun hän hoiti. Auton, laturit, vara-akut ja muut varusteet, joista tarkempia tietoja löytyy bloggauksen lopusta linkit-osiossa. Työjakomme oli seuraava, minä keskittyisin valokuvaamiseen, hän videointiin. Näin vältyttäisiin turhalta työltä ja samojen kuvien tai videoiden ottamiselta.

Parinkymmenen minuutin siirtymän jälkeen olimme reissun ensimmäisellä kohteella, Murasten kylässä, jossa oli 1800-luvun puolivälissä rakennetun kartanon rauniot sekä sen uudempi lisäsiipi. 1919 kartano oli muuttunut orpokodiksi ja lisäsiipi oli rakennettu tätä tarkoitusta varten. Osa siitä oli kuitenkin käytössä eikä kumpaankaan näyttänyt olevan mitään yksinkertaista sisäänpääsyä. Miten sitten rakennukset olivat päätyneet nykyiseen alennustilaansa, sitä emme tienneet.

Murasten kartano.
Lisää kohteita oli lyhyen matkan päässä. Jonkin sortin tutkimusaseman oli puna-armeija Viron neuvostoaikana merenrantaan kyhännyt. Rakennuksessa vaikuttavaa oli lähinnä sijainti, rannikko maisemineen. Merilinnut ja pari joutsenta kaakattivat vedessä. Minä yritin houkutella Urbanex Ninjaa kaivamaan dronensa esiin, sillä laajalle ulottuvat lentokieltoalueet estivät monissa paikoin sen lennättämisen, mutta ei täällä. Maanittelun jälkeen hän päätti tehdäkin niin, mutta syystä tai toisesta drone ei suostunut tottelemaan omistajansa käskyjä. Tunti siinä varmaan yritettiin keskusteluyhteyttä laitteen kanssa muodostaa onnistumatta.

Rantatörmä on romahduttanut tien puoliksi.

Neuvostoliiton tutkimusasema.

Virolaiset ovat ottaneet rakennuksen omakseen.

Tutkimuslaitoksen vieressä oli myös laajalti linnoitteita 1900-luvun alkupuolelta. Tykkipattereita, joita yhdisti yllättävän laaja tunneliverkosto. Ihmeteltävää riitti runsaasti. Kaikkea ei edes kierretty, sillä sääsket alkoivat vellomaan laumoina ympärillämme. Kiertelimme kuitenkin niin pitkälle, että löysimme tulenjohtotornin ja sen maanalaiset suojahuoneet. Torniin kiipeäminen ei vaikuttanut mahdolliselta ilman lisävarusteita, joten palasimme merenrantaa pitkin takaisin.












Seuraavakin kohde oli lyhyen siirtymän päässä. Ilmiselvän sotilastukikohdan kasarmissa luki raamattukoulu, mutta arkkitehtuuri, ympäröivät raskaan kaluston hallit ja muut rakennukset indikoivat neuvostomeininkiä. Myös jättikokoinen bunkkeri alueelta löytyi. Avoimia oviakin sen sisälle oli, mutta tilat ovien takana olivat veden vallassa. Myöskään "Raamattukouluun" ei löytynyt yksioikoista sisäänpääsyä, sillä maatasolla ovet ja ikkunat olivat vaneroitu umpeen. Sotilastukikohta ei muutenkaan ollut täysin hylätty, vaan siellä täällä jonkinlaista toimintaa.

Varsinainen miljoonalinnake, jättimäinen bunkkeri.

Piikkilanka-aidattu alue ulottuu merenrantaan.

Kasarmi tai raamattukoulu oli maatasolla tilkitty umpeen.

...viereinen sivurakennus ei.

Raskaan kaluston varikko.

Ajelimme lounaaseen rannikkoa myöten poiketen pari vuotta sitten tutuksi käyneessä laajassa ja täysin raunioituneessa sotilastukikohdassa. Ajatuksena oli kuvata aluetta ilmasta käsin. Drone saatiin vihdoin paikan päällä kuntoon ja videota tukikohdan keskuksesta, kasarmialueesta saatiin tallennettua muistikortille.

Hylätty sotilastukikohta Virossa. (Kuva: Urbanex Ninja-drone)

Dronea kokeiltiin myös läheisen Keila-Joan vesivoimalaitoksen kupeessa sijaitsevalla vesiputouksella, joka on noin 6 metriä korkea. Seutu kartanoineen tarjoaa hulppeita, ajattomia maisemia, joten jalkautuminen kannattaa. Urbanex Ninja tilasi voimalaitoksen viereisestä kahvilasta itselleen kahvit, sillä minä en sitä tököttiä juo. Pienen tauon jälkeen kiertelimme puistoa muita raunioita etsien mitään erityisen mainittavaa löytämättä.

Keila-Joan vesiputous.

Koska aurinko osoitti laskeutumisen merkkejä, olin jo mielessäni suunnitellut yöpaikaksi lähellä sijaitsevaa Paldiskia. Kesällä tiesimme auringonlaskun venyvän, joten meillä oli vielä aikaa poiketa piskuisen Kloogan kauppalan kautta. Kloogan tunnetuin nähtävyys lienee muistomerkki, joka perustettiin 2000 juutalaisen muistolle, jotka menehtyivät natsien työleirillä. Me puolestamme etsimme kartanoa, jonka maille perustettiin neuvostoaikana puna-armeijan ammusvarasto ja ohjustukikohta.

Saavuimme hyväkuntoista hiekkatietä pitkin laajan aukean laitaan. Betonisia ja tiilisiä halleja näkyi hajallaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tiekin sinne meni, mutta kulkua oli pyritty hankaloittamaan kaivamalla oja tien alkuun. Maastoautolla sekin olisi ollut ylitettävissä. Siellä täällä oli myös yksityisalue-kylttejä merkkinä siitä, että kutsumattomat vieraat miettisivät kahdesti ennen alueelle menoa.

Jätimme auton tien laitaan ja jatkoimme jalan. Muuta liikennettä ei tiellä ollut lukuunottamatta autoa, joka oli ajanut hetken aikaa perässämme kääntyen jonnekin pikkutielle. Hiljaista oli. Saavuimme ensimmäiselle kaarihallille, jonka sisus oli tyhjä. Yllytin jälleen Urbanex Ninjaa testaamaan dronea, sillä alueen laajuudesta ei saanut käsitystä kuin ilmasta käsin. Sillä hän ajelikin parisen kertaa kaarihallin sisään, mutta kolmannella hän aikoi suorittaa läpiajon. Sisäänajo sujui moitteettomasti, mutta hallin toisessa päässä näin hänen nostavan dronen ylös liian aikaisin ja ehdin vielä huutaa:" Hei, mitä nyt...", mutta oli liian myöhäistä. Urbanex Ninja tuijotti tiiviisti ohjaimensa monitoriin eikä ollut huomannut dronen olevan vielä hallin sisällä. Vehje kopsahti kattoon ja propellin rikkoutuessa tippui alas betonille. Siinä se pyöri vielä aikansa iskien kipinää kunnes viimein sammui. Mikä katastrofi! Vahinkojen seuraukset selviäisivät myöhemmin, mutta tällä reissulla dronea ei enää ilmaan saataisi. Toivoi kuitenkin sopii, että tonnin hintaluokassa pyörivä Dji Mavic Pro ei ihan romukoppaan vielä joutaisi.

Raunioitunut ammuvarasto Kloogassa.

Viimeinen ilmakuva hieman ennen onnettomuutta.

Jatkoimme jalan suuntaan, jossa oletimme kartanon olevan. Tarvoimme heinikossa, joka kohosi vyötäröon saakka. Kaikki rauniot olivat tyhjää täynnä kuten olettaa saattoi. Viimein lähestyttäessä kartanoa löysimme polun tapaisen ja hetken kuluttua näimme kauempana siintävän katon harjan. 1700-luvun lopulla valmistunut rakennus on hyvin hauraan näköinen raunio tätä nykyä. Viimeinen käyttäjä lienee ollut puna-armeija, jonka ohjustukikohdan rakennuksia näimme jo matkalla. Mitään kunnollista tietä sinne ei enää johtanut. Se sijaitsi lähes järven rannalla, mutta pusikoitumisesta johtuen sitä tuskin näki mistään suunnasta.


Kartanon tyhjiä sisuksia tutkiessamme järveltä alkoi kuulua pyssyn pauketta. Aseita tuntemattomana emme osanneet sanoa minkä, mutta meihin se ei arvatenkaan liittynyt. Palasimme alueen toista reunaa takaisin autolle päin ja matkalla bongasimme vielä parit asuintalot, ilmeisesti kasarmin rauniot. Matalalla kajastava aurinko valaisi komeasti kullanhohtavalla sävyllään aukealla ränsistyviä talonraatoja.






Paldiskia kohden suunnattiin vielä Kloogan idyllisen metsäisen keskuksen kautta. Kauniita puutaloja, rumia kerrostaloja ja Neuvostoliiton ajalta jokin hallintorakennus. Jotain kohteentynkääkin siellä ehkä oli ja armeijan alue, joka saattoi selittää aiemmin kuullun paukuttelun. Loppuilta menikin sitten auringonlaskua ihaillessa. Kaikista parhaiten sen näki Paldiskin pohjoispuolella sijaitsevan niemen kärjestä. Sinne myös parkkeerasimme Fiatin, jonka takaosaan sijasimme kiireen vilkkaa makuupussimme, sillä ystävämme hyttyset olivat taas ilmaantuneet pusikoista ja tungeksivat autoon sisälle jokaisella ovenavauksella.

Paldiskin klintillä auringonlasku on komeimmillaan.

Linkit:


Viro: Harjumaa osa 2 (tulossa)

perjantai 5. lokakuuta 2018

Linkit: UE-videot

Hyvistä UE:n tunnelmaa välittävistä videoista on mielestäni ollut jatkuva pula. Useimmat esimerkiksi Youtubesta katsottavat dokumentit tarrautuvat liikaa unettavaan selittelyyn. Urbex on sitä tuolle ja tätä sille. On luultavasti mahdotonta ymmärtää koko UE:n viehätystä, jos ei pääse itse kokemukseen mukaan. Mutta tarjontaa kuitenkin on.

Koska Syrjäseudun omat resurssit ja taidot ovat vajavaiset videoiden tuottajana, haluan jakaa muutaman katsomisen arvoisen klipin, videonpätkän tai dokkarin, josta tunnelma välittyy kirkkaasti ja se on toteutettu laadukkaasti ilman ylimääräistä hölötystä. Aiemmasta Syrjäseudun linkkilistasta UE-videoihin on kulunut jo yli 5 vuotta. Videoiden määrä ja laatu on näinä vuosina noussut edelleen. Kelvollisen videon tallentamiseen ei välttämättä tarvita enää huippukalliita vehkeitä, mikä tietysti mahdollistaa useampien ohjaajanalkujen ulostulon.

Tämän vuoden päräyttävin ilmestys oli YLE Areenassakin näytillä ollut Urbex - omalla riskillä. Kahdeksan-osainen dokumenttisarja vie maailman "taitavimpien löytöretkeilijöiden" mukaan seikkailuihin ympäri maailmaa, joten ihan mitään keskivertosankareita sarjan päähenkilöt eivät ole eikä sarja luo kuvaa UE:sta sen koko hienoudessaan. Esimerkiksi katoilla supersankarin tavoin pomppiva venäläinen Oleg oli kaikessa yltiöpäisyydessään sarjan koukuttavin vetonaula. Siltikin ja siitä syystä sarja on viihdyttävä, visuaalisesti vaikuttava ja siihen on panostettu. Tällä hetkellä sitä ei löydy suomi-tekstein YLE Areenasta, mutta Youtubesta ja Red Bullin sivuilta se on katsottavissa.

Linkki: Urbex: Enter at Your Own Risk



Venäjän Steve Duncanista, Vadim Mikhailovista, löytyy RT Documentaryn kanavalta kiinnostava videonpätkä englannin kielellä. Se ei ole ensimmäinen Mikhailovista, mutta taatusti tasokkain, mitä olen nähnyt. Vadim Mikhailov on vuodesta 1990 toimineen Diggers of the Underground Planet-ryhmän perustaja. Hänen tunnetuimpiin saavutuksiinsa kuuluu Moskovan teatterikaappauksessa avustaminen. Hän opasti erikoisjoukot sisälle salaista reittiä pitkin panttivankikriisissä. Erikoisjoukkojen tekemä operaatio puolestaan hoidettiin kyseenalaisin keinoin. Ilmeisesti hän ja hänen perustama ryhmänsä toimii nykyään ainakin jollain tasolla yhteistyössä viranomaisten kanssa. Joka tapauksessa maanalaiset kohteet Moskovan alla saavat kenen tahansa kuolan valahtamaan suupielestä.

Linkki: Under Moscow

Rust Paradise - Ghost Buildings on yksi neliosaisesta dokumenttisarjasta, joka liittyy vahvasti UE-kohteisiin. Silti se ei ole mikään UE-dokumentti, vaan dokumentti eräistä maailman tunnetuimmista hylätyistä ja raunioituneista paikoista. Siinä pureudutaan kohteiden taustoihin ja tulevaisuuden näkymiin. Visuaaliseen ilmeeseen on satsattu aikaa ja rahaa. Dokumentti on juuri nyt ajankohtainen, sillä se on tehty tänä vuonna ja on katsottavissa 24.11.2018 asti. Dokkari on ranskalainen, mutta sisältää englanninkielisen tekstityksen.

Linkki: Rust Paradise - Ghost Buildings

Rust Paradisen muut osat ovat Car Cemeteries, Military Vehicles ja Marine and Railway Remains. Näitä en ole ehtinyt vielä katsoa, mutta pikavilauksen perusteella ne ovat samaa laatua kuin aiemmin mainittu Ghost buildings.

Linkit:

Car Cemeteries (katsottavissa 26.11.2018 asti)

Military Vehicles (katsottavissa 25.11.2018)

Marine and Railway Remains (katsottavissa 25.10.2018 asti)

Youtubesta löytyy useiden harrastelijoiden omia kanavia, josta löytyy loputtomasti katsottavaa. Vain harva pystyy pitämään jonkinlaista mielenkiintoa yllä. Tusinan verran eniten tilattuja ovat saaneet oman sivunsa esittelyyn, mutta toki tekijöitä on enemmänkin eikä laatu aina korreloi tilauksien määrän kanssa. Suomestakin löytyy useampi tekijä. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa englanniksi kommentoiva Urban Exploration with Janne Flinck hallitsee suomalaisten kärkipaikkaa peräti reilulla 37 000 tilaajalla. Seuraavana tulee Syrjäseudun kanssakin usein yhteistyötä tekevä Urbanex Ninja lähes 10 000 tilaajalla. Mainittakoon, että Urbanex Ninja on ainoa näistä, joka tekee videonsa suomenkielellä. Kolmantena on rallienglannilla hurmaava Syrbex Finland Exploration, joka on jo huomattavasti vaatimattomimmissa luvuissa. Suosituksena ulkomaiselta listalta voisin vinkata pari jaksoa (autokaivos, terästehdas).

Linkki: Best Youtube channel - abandoned places

Kun etsin tietoa "Ihmelaitoksesta", joka esiintyi yhtenä kohteena reissukertomuksessa Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa, päädyin Youtubeen käyttäjän Ninurta sivulle. Käyttäjän tililtä löytyy useita tasokkaita ja tunnelmallisia videoita venäläisistä ja entisen Neuvostoliiton superkohteista.

Linkki: Ihmelaitos

Syrjäseudun aikaisempi UE-dokumentit linkkilistaus vuodelta 2013.

Linkki: SS: UE-dokumentit

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 3



Päivä 3:

Heräsin aamulla kello 7:ltä. En kuitenkaan herätykseen. Edellispäivän rasitukset oli nukuttu pois ja menojalkaa vipatti. Aina niin rakas Viipuri odotti seinän ulkopuolella. Yritin tehdä aamutoimia mahdollisimman hienovaraisesti, jotta Timo ei heräisi. Toisaalta oli ehkä väärä hetki käyttää aikaa nukkumiseen, joten varovasti tiedustelin, josko hän olisi tajuissaan. Ja olihan hän. Ei kuulemma osannut nukkua kunnolla muualla kuin kotonaan. Ja niin enempiä aikailematta olimme pian ulkona Viipurin vanhan kaupungin kaduilla. Autoa emme tarvinneet, kaupungin lukuisat nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä.

Sijaintimme oli Viipuri.

Vellu oli lähtenyt matkoihinsa vain hieman aiemmin. Hänen lapsensa syntymäpäiviä vietettiin samaisena päivänä eikä tietenkään niistä juhlista voinut myöhästyä. Samaisella tarmolla kuin hän oli vain reilu vuorokausi sitten liittynyt joukkoomme, häipyi hän nyt omia teitään takaisin Suomeen.

Niin kävelimme Timon kanssa lähimmän talon sisäpihalle. Viipurin vanhan kaupungin kortteleista löytyy uskomattomia näkymiä, kun uskaltautuu kaduilta porttikongien sisäpuolelle. Vaikka julkisivu olisikin jokseenkin edustuskelpoinen, sisäpihojen karuus saattaa olla kulttuurishokki. Parvekkeet, siis ne, jotka vielä sattuivat seinästä törröttämään, olivat romahduksen partaalla. Niiltä kasvoi heinää, sammalta ja puun taimia. Ikkunoita oli rikki, rappaus oli osittain rapissut alas ja sen alta paljastuneesta tiiliseinästä puuttui tiiliä. Rehellisesti oli vaikea silmämääräisesti arvioida oliko talo missä määrin hylätty tai asuttu. Ja olimme kuitenkin ydinkeskustassa.




Mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyi paljon ympäristöstä. Kun vain oikein tarkkaan osasi katsoa, saattoi löytää palan Suomea. Esimerkiksi Torkkelinkadulla, siis vain kulman takana oli vuonna 1900 suunniteltu Kansallis Osake-Pankin talo. Kuten niin monien muidenkin lähiympäristön rakennusten tavoin, tämän jykevän kivitalon seinät olivat erittäin koristeelliset. Huomattavimpana ja tietysti symbolisesti merkittävänä on sen kulmaan koristeltu Suomen vaakuna, eli leijona sapelin päällä. Sen päällä on vuonna 1920 käytöstä poistettu suuriruhtinaskunnan kruunu. Viipurin suomalaista historiaa ei noin vain pyyhitäkään pois ja mitä olen ymmärtänyt, sitä eivät nykyiset viipurilaiset edes haluakaan - päinvastoin.

Kansallis Osake-Pankin talossa komeilee Suomen leijona.

Matka jatkui tämän jälkeen määrätietoisesti kohti Havin myllyjä, joiden tilanteeseen toivoin muutosta, sisäänpääsyä. Onnea ei kuitenkaan ollut matkassa, ovet olivat kiinni ja joku vartijan asemaa toimittava mummeli jo ehti tiedustella millä asialla olimme. Muuttui ystävälliseksi, kun kuuli meidän olevan suomalaisia ja varmasti oletti meidän olevan vain katsomassa nähtävyyksiä. Alueen teollisuutta tovin ihmeteltyämme siirryimme Taidemuseon kukkulalle, eli Etelävallille ottamaan yleiskatsauksen tienooseen. Eräs omituinen tapahtumakin siinä sattui. Nimittäin kierroksemme aikana joku oli jo ehtinyt kipata auton kyljelleen kadun poskeen myllyjä vastapäätä meidän huomaamatta. Täysin absurdia! Mutta toisaalta, tämä oli Venäjä, jossa kaikki on mahdollista.

Havin myllyt. (Kuva: Timo Puhakka)
Sisäpihaa.

Nappasimme kamppeemme hotellista ja nautimme hotellissa viimeisen aamiaisen. Tämän jälkeen hain pakollisen venäjäntuliaisen vaimolle, maatuskan, kauppahallista samalta myyjältä kuin aina ennenkin. Jäimme vielä vanhaan kaupunkiin pyörimään pyynnöstäni, ikään kuin heittämään hyvästit kaikelle niin rakkaalle. Pääosin liikuimme siinä Linnankadun Suomen puoleisessa päässä. Kävimme jopa Viipurin Linnan pihan kiertämässä, olihan edellisestä kerrasta peräti 9 vuotta. Hyvin vähän mikään oli muuttunut tuona aikana Viipurin vanhan kaupungin alueella, mikä oli tietyllä tapaa lohduttavaakin. Tämä on se Viipuri, johon rakastuin. Jos se muuttuisi, en tiedä miten suhtautuisin siihen.

Linnankadun hylätyn liikerakennuksen ympäriltä oli aita poistunut.

Torkkeli Knuutinpojan patsas ja Viipurin Linna. (Kuva: Timo Puhakka)
Myös Viipurin linnan länsipuolella oleva Siikaniemi on hyvin tutkimuskelpoista aluetta suomalaisturistille. Minulla oli sellainen kutina, että aika olisi nyt oikea sille. Jätimme auton maakunta-arkiston pihaan ja jalkauduimme jälleen. Suuntasimme ensin Siikaniemenkadun 3 asuintalolle, joista ainakin yksi oli varmuudella kokonaan hylätty. Oli ollut hylättynä monta vuotta eikä sisäänpääsyä löytynyt - kunnes nyt. Valitettavasti lukemistani lukuisista Viipuria ja sen rakennuskantaa esittelevistä teoksista huolimatta, mistään en ole löytänyt mitään faktatietoa juuri näihin taloihin liittyen. Mutta luultavasti ne ovat rakennettu jo 1800-luvun puolella, sillä rakennukset esiintyvät kyllä vanhoissa valokuvissa ja kartoissa.

Kömmimme ikkunasta sisään, sillä avonaisen oven takana oli liikaa epämääräistä roinaa. Talosta löytyi kodittomien asuinsijoja. Patjoja, vaatteita, pulloja ja tyhjennettyjä einespaketteja. Muutama huonekalu ja vanhakantainen televisiokin mahtui mukaan. Kehenkään emme silti törmänneet. Talon toiselta kulmalta katto oli tullut jo sisään.

Siikaniemenkatu torin ja Mendtin talon kulmalta katsottuna.
Takapihalla rakennuksen kunto käy harvinaisen selväksi.

Seinään koverrettu kassakaappi.

Talo on kaksikerroksinen.

Yläkerrassa on väljempää ja valoisampaa.

Viipurinlahden puolella tutkittavia rakennuksia oli lisää aina rantaan saakka. Siikaniemihän oli muuttunut sotilasalueeksi siitä lähtien, kun Pyhän Annan kruunun linnoitusta alettiin rakentamaan 1700-luvun alkupuoliskolla. Siikaniemessä sijaitsi VirtuaaliViipurin tietojen mukaan ainakin Armeijakunnan asevarikko 2, Armeijakunnan 2. Divisioonan Esikunta, Armeijakunnan Huoltorykmentin esikunta ja Armeijakunnan Viipurin Komendattivirasto. Vanhan varuskunta-alueen rakennuksissa joka toisessa olivat ovet sepposen selällään. Suurimman, punaisen kasarmin raunion Maakunta-arkiston vieressä jätimme tällä kertaa huomiotta.

Päädyimme ensin lämpökeskuksen pihalle. Jännää siinä oli se, että muutoin kaikin puolin rikotun rakennuksen pihassa oli tuore hiilikasa ja avonaisesta ovesta kuului suhinaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt paikalla. Ilmeisesti tuo pieni, mutta tärkein osa rakennuksesta oli vielä käytössä. Rakennuksessa riitti silti vielä hylättyjä soppia tutkittavaksi.

Lämpökeskuksen ovet ja ikkunat kutsuvat sisään.

Lämpökeskuksen takaa löytyi kellertävä, puinen rakennus, joka oli viimeksi kai ollut armeijan jonkinlainen koulutustila. Pitkälti tyhjillään olevan rakennuksen lattioilla oli papereita ja jokunen tekniikkaan viittaava kirja. Lähimpänä rantaa oli puolestaan kokonainen autovarikko, sekin pitkällä hylättyvyyden tilassa. Varikko oli kuitenkin neuvostoaikainen. Yhtäkään ajoneuvoa tai mitään muutakaan ei siellä enää kukaan tohtinut säilyttää. Autiuden tunne oli vahva. Vain perimmäisen huoltorakennuksen olivat linnut omineet pesäkseen.

Puinen rakennus on auennut yleiselle pällistelylle.

Oven kyltti viittaa koulutustilaan.

Pitkähkössä rakennuksessa on toistakymmentä huonetta.

Varikolla puhaltelee avoimuuden tuulet.

Kalustohallissa on tilaa vaikka kokonaiselle autokolonnalle.

Huollon puoli.

Pieni paja rakennuksen perällä.

Rakennukset ovat numeroitu.

Kuin huomaamatta aamupäivä oli humpsahtanut jälleen kuin siivillä, vaikka tarkistettavia kohteita olisi riittänyt vielä. Etenkin erään juuri auenneen suomalaistehtaan kohtalo jäi kalvamaan. Mutta se olisi vienyt vähintään pari tuntia ja vaatinut hieman riskinottoa, joten päätimme jättää tuon seikkailun sikseen. Oli siis aika jättää Viipuri ja suunnata kohti Suomea.

Karusellin hypermarketista haimme lisää tuliaisia, paikallisia herkkuja kotiinvietäväksi muksuille kuluttaaksemme ylijääneet ruplat. Sorvalissa pysähdyimme viimeistä kertaa Viipurin puolella, koska halusin Timolle näyttää vielä vanhan makeis- ja makaronitehtaan. Vasiljeffien omistaman Pohjola-Koitto oy:n tehtaan toiminta siirtyi sotien jälkeen Hämeenlinnaan. Enää ei yritystäkään ole, mutta Sorvalissa sijaitseva vanha tehdas on vielä pystyssä suhteellisen hyväkuntoisena, mutta tyhjänä. Ränsistynyt tontti sijaitsee Saunalahden rannassa päätien varressa. Mikään ei ollut muuttunut 3 vuoden aikana, kun viimeksi Markon kanssa siellä poikkesimme.

Pohjola-Koitto oy:n makeis- ja makaronitehdas. (Kuva: Timo Puhakka)

Rakennus on kohtuullisen hyvässä kunnossa. (Kuva: Timo Puhakka)

Vieraat ovat jättäneet puumerkkinsä sen seinille. (Kuva: Timo Puhakka)

Kelit olivat olleet puolellamme reissun ajan. Vasta valloittavaa Saimaan kanavaa myötäilevää tietä kiemurrellessa alkoi taivas osoittaa synkkenemisen merkkejä. Olimme matkalla Nuijamaan raja-asemalle. Vaikka se kiellettyä onkin, otin vielä kuvia merkillisestä ei-kenenkään-maasta, joka niukasti mahtuu kahden maan välille. Toki teknisesti ottaen kanava-alue on Suomella vuokralla ja muutoin Venäjä hallitsee seutua, mutta silti kukaan ei käytännössä rajavartijoita lukuunottamatta tuolla liiku. Jos jossain luonto voi kukoistaa ilman suurempaa ihmisvaikutusta, niin on se tuolla rajavyöhykkeiden erämaissa. Siinä mielessä tuo on erittäin kiehtovaa seutua. Siihen unholaan saattaa myös uppoutua eräätkin merkit Suomen kaudelta.

Saimaan kanava ja Nuijamaa tähtäimessä.

Ei kenenkään maa Suomen ja Venäjän välillä.

Viimeinen tankkauspiste ennen Nuijamaata - ei muuta kuin tankki täyteen.

Saavuimme rajalle 13:45. Auto oli tietysti tankattu täyteen Venäjän puoli-ilmaista menovettä hieman ennen sitä. Puolentoista tunnin jonottelun jälkeen pääsimme asioimaan Venäjän rajaviranomaisten kanssa. Vain hieman aiemmin olin nakannut menemään kartat reissumme kohteista, etenkin Ensosta ja Ihmelaitoksesta, mahdollisina todisteina luvattomista vierailuista. Vaikka reissun aikana pariin otteeseen olimmekin niin sanotusti pakomatkalla, pääsimme rajan yli kohtaamatta minkäänlaisia hankaluuksia. Syvä huojennus valtasi mielen. Tuntui hyvältä olla Suomessa, vaikka samalla alkoi sataa kaatamalla. Timo heitti minut Lappeenrannan juna-asemalle, jonka lähistöllä evakko-isoäitinsä vielä asui. Saavuin alkuillasta kotiin. Vauhdikas reissumme oli ohi.

Yhteenveto:
  • Reissu oli monivivahteinen ja yllättävä. Vähän kuin vuoristoradassa. Sopivassa määrin jännitystä ja nauttimista. Tähän olisi hyvä lopettaa.


  • Hotelli Viipurissa kustansi 75€ kahdelta hengeltä ja kahdelta yöltä. Hintaa yölle henkilöä kohden kertyi siis alle 20€. Kaiken kaikkiaan omat kuluni reissussa jäivät tuliaisineen alle 80 euroon. Sopii siis juuri ja juuri näin persaukisenkin budjettiin.

  • Timo oli miellyttävä uusi tuttavuus, jota ei tarvinnut jännittää. Harvoin tapaa ihmistä, jota ei voi kritisoida millään tapaa. Nyt en voinut. Hän oli huomaavainen ja asiallinen, mutta silti kovin seikkailunhaluinen. Timon hiotut kuvat täydensivät mukavasti tarinaa. Tämän tyypin kanssa pitää vielä järjestää reissu jonnekin.

  • Vellu, ihan uskomaton tapaus. Tarmokas kaveri kerta kaikkiaan. Ilmestyi tyhjästä ja häipyi yhtä vikkelästi. Vaikea antaa kunnollista arviota yhden vuorokauden perusteella, mutta tekee hommat täysillä itseään säästelemättä. Ihan kullanarvoinen tapaus mehukkaiden tarinoiden ja seikkailuiden kannalta. Tämä kaveri pitää saada mukaan, kun yhteisreissuja mietitään.

  • Skoda Yeti ajoi asiansa kuten pitikin. Eri planeetalta kuin ne 20 vuotta vanhat nippusiteillä korjatut kotterot, joilla yleensä tulee liikuttua. Valitettavasti nelivedolle ei löytynyt kuin kerran käyttöä eikä yöpymismukavuutta tullut lainkaan testattua.

  • Luovutettuun Karjalaan jäi vielä roppakaupalla mielenkiintoisia kohteita. Rakkauteni Viipuriin tuskin sammuu koskaan. On vaikea lopettaa tähän, mutta jos Luoja suo, asiaan saatetaan palata paremmalla ajalla.

  • Vanha reissukamu Kilpeläisen Marko muutti synnyinsijoilleen maatilalle Kuhmoon rauhoittamaan elämäänsä. Citikka meni paaliin, mutta "uusi" samanmerkkinen on jo hommattu. Kehotti suunnittelemaan reissua Vienan Karjalaan ensi vuodelle. Saa nähdä kuinka käy. Peukut pystyyn!


Linkit:

Idän reissut (Lue muista Idän reissuistamme)

Timon otoksia matkastamme ja monesta muusta mielenkiintoisesta reissusta voi seurata Instagramissa käyttäjää @teeteephoto