maanantai 18. elokuuta 2014

Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa III


3. Päivä

Heräsimme Raivolassa auringonpaahteeseen kello 7-8 välillä Suomen aikaa. Venäjällähän kello käy tuntia edellä Suomeen nähden. Kävimme kaupasta hakemassa tuliaisia. Miksikö? Syy, minkä takia olimme näillä seuduin, oli Markon lapset. Ex-vaimon ja -anopin mökki sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Jälleennäkeminen oli Markolle mieluisaa. Varsinkin, kun Markolla ei ollut hajuakaan matkamme reitistä Ensosta eteenpäin, sillä hän ei ollut sitä tietoa halunnut. Luotto minuun oli kova, sillä seuraava määränpää paljastui aina vain tuntia paria ennen. Mieluisaa oli myös mökillä meille tarjottu ilmainen ja ruhtinaallinen aamupala sekä mahdollisuus peseytymiseen saunatilassa. Saimme pahimmat saastat hinkattua pois. Ylellisyyttä, johon vuodentakaisella reissullamme ei ollut varaa. Raikkaina ja ruokittuina jatkoimme matkaa parin tunnin eheytymisen jälkeen.

Ex-anoppi siskoineen oli laittanut pöydän koreaksi.
Suuntana oli jälleen Terijoki. Etsimme ensin hylättyä rantakahvilaa. Saimme auton parkkiin yleiselle uimarannalle jääden ilmeisen kauas itse kohteesta. Kohde ei ollut hiekassatarpomisen arvoinen. Taustatyötä tehdessä olin törmännyt satelliittikuvissa sattumalta toiseen valtavaan ruostuneeseen rakennelmaan Pietariin johtavan tien varrella. Muutaman sadan metrin päästä rannasta. Oliko se keskeneräinen hotelli vai asuintalo? Se jäi mysteeriksi. Kolhoositieksi nimetyllä pätkällä oli nimittäin aloitettu jälleenrakennustyöt. Kohta, jossa raunion piti olla, oli tasoitettu hiekkakentäksi. Terijoen seutu tuotti viime vuoden tapaan pettymyksen kohdepuolella.

Muinoin suomalainen biitsi. Pitkät hiekkarannat vetävät edelleen lomalaisia.
Ylitimme Rajajoen ja olimme alueilla, jotka eivät koskaan Suomeen virallisesti kuuluneetkaan. Nimittäin reissun yksi kohokohdista siinti pian horisontissa: Kronstadt (ven. Кронштадт). Kronstadt on itse asiassa vain kaupunki Suomenlahden pohjukassa sijaitsevassa saaressa, jota suomalaiset kutsuivat Retusaareksi ja venäläiset Kotliniksi. Suomalaisväestö katosi saarelta 1920-luvun jälkeen Stalinin toimesta. Pietari Suuri valloitti Kronstadtin ruotsalaisilta vuonna 1703. 1723 perustetusta Kronstadtin linnoituskaupungista tuli merkittävä laivastotukikohta ja suoja Pietariin kohdistuvia merihyökkäyksiä kohtaan. Tositoimiin saarella on jouduttu Oolannin sodassa sekä molemmissa maailmansodissa. Nykyisin noin 45 000 asukkaan suljettu laivastokaupunki avattiin yleisölle vasta 1996. Armeija-alueen suojissa saarella on säilynyt runsaasti vanhoja rakennuksia. Osa Kronstadtin linnoituksesta on merkitty Unescon maailmanperintökohteeksi.

Kotlinin ympärillä on lukuisia pienempiä linnoite- ja linnakesaaria. 
Keskellä ulappaa kulkevan monikaistaisen ja - kilometrisen tulvapadon päälle rakennetun moottoritien päätteeksi saavumme saarelle, joka on näyttävästä sijainnistaan huolimatta jäänyt yllättävän hämäräksi. Meille oli esimerkiksi epäselvää, mikä oli laivaston merkitys saarella tänä päivänä tai kuinka valokuvaukseen taikka itse harrastukseemme suhtauduttaisiin. Hylättyjen sotilaskohteiden perässähän me siellä hiihdeltiin. Laivasto ja saariston hylätyt aarteet olivat upeasti näköetäisyydellä.

Kronstadt paapuurissa! Edellä kulkevan kuorma-auton lavalta lentelee roskia.



Kohtaamatta mitään hankaluuksiin viittaavaa, ajoimme ensimmäisenä Kotlinin saaren eteläpuolelle paikkaan, johon kartan mukaan oli merkattu Lütken laivastotukikohta. Alue oli osittain aidattu ja joku siellä myös eleli. Raunioita löytyi laajasta pihapiiristä, mutta kohde ei lopulta innostanut kovin kattaviin tutkintoihin.



Ehkä mielenkiintoisinta antia edusti meille tämä lieska-Talbot.
Saaren osa, jossa liikuimme oli jättimäisten tiilikerrostalojen muovaamaa. Kyse oli kai Kronstadtin esikaupungista, lähiöstä. Parin sadan metrin päässä oli jo seuraava kohde. Sotilaallinen palomieskoulu. Palomieskoulun alue oli aidattu. Takaportilla päivysti 3 rakkia, jotka luultavasti olivat vain kulkukoiria. Varmuuden vuoksi kiersimme suoraan pääporteille, jonka kupeeseen oli tyssännyt jokin rakennusprojekti.

Pikkulasten leikkikentän takaa kajasti isompien lasten leikkikenttä.
Kurkistus aidatun alueen sisäpuolelle - hyvältä näyttää.
Palomieskoulun paloasema.
Torniin oli päästävä ja pääsikin.
Meri siinti horisontissa molemmin puolin...
...sekä joukko hylättyjä rakennuksia.
Rakennukset olivat viidakoituneet ulkoa...
...sekä sisältä.
Vuonna 1892 rakennettu kasarmi oli ylväs näky. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Venäjänkielentaidosta olisi jälleen hyötyä.
Elokuvasali. Projektorihuoneen reiät näkyvät takaseinällä.
Rakennuksen käytävää.
Toisen tallialueen vahtikopin ikkunat ovat särkyneet.
Tallit ammottavat tyhjyyttään. Kamazia ei löydy.
Palomieskoulu oli mielenkiintoinen tapaus. Suuntasimme yhä keskustammas. Armeijan piikkilanka-aidattuja alueita näkyi jo enemmän. Ylitimme Kronverskyn kanavan ja olimme vihdoin Kronstadtissa. Ensimmäinen kohde oli jo miltei kulman takana. Poikkesimme sitä ennen kadun toisella puolen sijaitsevassa pienessä kahvilassa terästäytymässä. Tietoa kohteesta ei silti muuta ollut kuin se, että siellä oli jälleen yksi tuhoutunut kasarmi ja kanttiini sekä sotilaiden klubi. Poikkeuksellisen kohteesta teki kuitenkin sen taiteellinen anti...

Pitkän rakennuksen päädyssä on portti, josta pääsee sisäpihalle.
Pihan rakennukset olivat rikki ja osittain palaneet.
Jo pihalla erilaiset sota-aiheiset maalaukset iskevät tajuntaan.
Rakennus itsessään oli peruskasarmi.
Mutta jo eteisessä aukesi ensimmäinen galleria.
Hämmästyttävän hyväkuntoista neuvostopropagandaa.
Liekö restauroitu vai mistä kyse? Uljasta meininkiä jokatapauksessa.
Pääportaikon valtava seinämaalaus on jo lohkeillut. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Nykytaiteen galleria ja skeittirampit löytyvät toisesta kerroksesta. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Oli meidän onni, ettemme kohdanneet näin vihaisen näköistä sakkia.
Taide-elämyksen jälkeen saavumme saaren itälaidalle kohteeseen, jonka venäjänkielisen historian tulkitseminen käännösohjelmalla on tuskallista. Siksi suhtautukaa asiankuuluvalla skeptisyydellä seuraavaan. Tietoa on kuitenkin runsaasti. Sain selville muun muassa sen, että tällä paikalla asui kuuluisa amiraali Mihail Petrovitš Lazarev (1788-1851). Merivoimien komentaja, jonka suurtekoihin kuului venäläissivustojen mukaan Etelämantereen löytöretki sekä osallistuminen useisiin tietysti voittokkaisiin meritaisteluihin.

Näille samoille Lazarevin kartanon maille Punainen Risti rakennutti talon Armon sisaruksille eli sairaanhoitajille vuonna 1915. Se toimi majoituksena opiskelijoille ja sen lisäksi siellä oli luokkahuoneita ja kirjasto. Vuonna 1922 rakennus muutettiin tuberkuloosihoitolaksi. 1990-luvulla hoitola sai uudet tilat ja rakennus jäi tyhjilleen. Rakennus ostettiin vuonna 2009. Siitä on suunniteltu hotellia...

Jos tämä on kartanon sivurakennus, miltä on näyttänyt itse kartano?
Näyttävä rakennus sisäpihan puolelta.

Pelottavan hauraaseen kuntoon päässeen rakennuksen yläkerrokset jätimme suosiolla väliin, sillä rakenteet vaikuttivat jo toisessa kerroksessa arvaamattomilta. Ei ollut järkeä riskeerata terveyttä eikä loppureissua yhden kohteen vuoksi.

Seuraavan kohteen puolestaan tiesin olevan toiveajattelua. Kiertelimme saaren kaakkoiskolkkia etsien reittiä korkeiden, rautalangalla viritettyjen muurien toiselle puolen. Satelliittikuvista olin löytänyt rappioituneen Foxtrot-luokan venäläismallisen Project 641-sarjan sukellusveneen yhtä rappioituneessa telakka-altaassa suljetulla, osittain aktiivisella telakka-alueella. Mahdollisuudet tuon miltei jumalkohteen saavutamiseen luvatta ja paljastumatta olivat niin heikot etenkin keskellä päivää, ettei se olisi Siperian työleirille passittamisen arvoista. Ei siltikään vaikka poliittinen tilanne olisi vähemmän jännittynyt. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Ja lupaa tämännäköisten kavereiden olisi turha yrittääkään. Lohdutukseksi kuikuilimme lähimmältä yleisölle avoimelta laiturilta telakalle päin.

Siellä se sukellusvenekin lepää muun ruosteen seassa.
Vahtitornissa ei ole tainnut hetkeen olla elämää.
Meriministeriön alue oli telakan ohella erittäin suljettua aluetta. Vanhaa linnoitetta kiersi Obvodnoyn 1700-luvun lopulla rakennettu kanava vallihaudan tavoin. Sen ympärille oli kertynyt kuin muuriksi vanhoja punatiilisiä varastorakennuksia 1800-luvun puolivälistä.

600 metrin mittainen, lähes katkeamaton ja ränsistynyt rakennuskokonaisuus.
Samankaltaiset raunioryppäät jatkuvat toiseen suuntaan.
Sisempänä aluetta asioiden tola lienee samanlainen.
Obvodnoyn kanava sulkee sisäänsä myös valtavan Pyhän Nikolain laivastokatedraalin, joka valmistui 1913. Katedraali suljettiin 1927, jonka jälkeen siellä on toiminut elokuvateatteri, klubi, konserttisali sekä laivastomuseo. Kirkko restaurointityöt saatiin loppuun 2013 ja se on muutettu takaisin alkuperäiskäyttöönsä.

Laivaston katedraali vetää turisteja. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Kulman takana aktiivista kasarmialuetta ja liuta merikadetteja. Takaisin, mars! (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Eteläpuolelta löydämme helpon reitin kanavan sisäpuolelle, potentiaalisille alueille. Lähemmäs sitä vanhinta ja rösöisintä osaa koko laivastokaupungin alueella. Muureja, piikkilankaa, vanhoja sekä hylättyjä  rakennuksia on siellä täällä. Jätimme auton parkkiin tutkiaksemme kuinka paljon tuosta kaikesta on saavutettavissa.

Konepajan aluetta.
Merivoimien koulutuskeskuksen 1800-luvulla rakennettuja kasarmeja tyhjillään.
Korttelin rakennuksista ainoa käytössäoleva oli 2-kerroksinen oikealla. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Hieman uudempi hylätty kerrostalokolossi aiotaan kunnostaa tulevaisuudessa.
Taaempana: vedettömän kanavan takana näkyy hylätyn tehtaan piippua.
Kasarmien takaa avautuu kanava ja useampi kuivatelakka. Yhdeltä sulkuportilta näemme kolme kuivatelakkaa. Telakkojen ja kanavan pohjalla kasvaa puita. Kierrämme telakan toista reunaa. Toisella reunalla alkaa jo suljettu sotilasalue, joka sisältää aiemmin nähdyt 1700-luvun makasiinit, tehtaan ja lukemattomia muita hylättyjä rakennuksia, jotka siis kaikki sijaitsevat laivastokaupungin keskeisimmässä pisteessä.

Sulkuportti ja minä. (Oik. kuva: Marko Kilpeläinen)

Yhden kuivatelakka-altaan päädystä.
Kuivatelakka-alue yhdistyy mereen saaren eteläpuolella. 
Kronstadtin keskeisimmät nähtävyydet olimme kiertäneet päivän aikana. Rauniorakennusten ohella Kronstadtista löytyy myös runsaasti linnotteita eli sodankäyntiä varten rakennettuja taisteluasemia. Olin merkinnyt karttaan sellaisia useampia, mutta kävimme lopulta katsastamassa vain yhtä niistä. Se oli saaren pohjoispuolella sijaitseva Ensimmäinen Pohjoinen linnoite. Näin vapaasti suomennettuna. Se on rakennettu muiden kaltaistensa tapaan 1800-luvulla ja on UNESCO:n maailmanperintökohde. Karmeasta tiestään ja etäisestä sijainnistaan huolimatta emme olleet paikalla yksin. Kalastajia, grillaajia ja ihonsa grillaajia oli paikalla runsaasti.

Kolme kilometriä pitkä, erittäin huonokuntoinen rantatie johtaa linnoitteille.
Automme kesti sen. Toisin oli käynyt eräälle mersulle.
HC-kalastajat toivat kumiveneet mukanaan.
Ilmeisesti miehistön maanalaisia majoitustiloja.


Seikkailun maku hieman karisi kohteen paljastuttua yleiseksi hengailualueeksi. Marko otti siitä kaiken irti ja kävi jututtamassa paikallista kalamiestä, joka vastineeksi tarjosi vodkapaukkua. Oli aika palata takaisin motarille ja jättää Kotlin. Kolme miljardia maksanut, 25 kilometriä pitkä tulvapato ja senpäällinen moottoritie johdattaa meidät nyt etelään mantereen puolelle. Moottoritie, joka on osa Pietarin kehätietä, sukeltaa myös tunneliin meren alle ja nousee takaisin tulvapadolle. Saavumme rannikolle.

Menossa tunneliin. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Mantereen puolelle tullessa länsipuolelle jää rantaviivan ja Sosnovyi Boriin johtavan tien väliin rupuinen teollisuusalue. Näyttävimmät rauniot olivat kadonneet, joten jatkoimme matkaa kohti länttä. Olimme perjantai-illan ruuhkassa. Pietarilaiset olivat lähteneet sankoin joukoin viikonloppua viettämään luonnon helmaan. Sosnovyi Boriin johtavan tien varrella oli useita kohteita, mutta aurinko alkoi laskea uhkaavasti. Markon toiveena oli päästä Sosnovyi Borin kuppiloihin illaksi. Yksi missatuista kohteista oli sukellusvenelaivaston entinen koulutuskeskus. Pahinta tapauksessa oli se, että olimme ajaneet alueelle vain 200 metrin päähän kohteesta. Markon kaljahammasta kolotti jo ja into jaloitteluun vähäistä, joten annoin periksi pitäen kiinni siitä, että pääsisimme edes muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle entiselle sukellusveneiden tankkausalueelle.

Sukellusvenelaivaston koulutuskeskuksen suuntaan moni kulkee mennäkseen rantaan. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Sinne asti emme koskaan päässeet. Ajoimme letkassa rajavartioston tarkastuspisteelle, jossa tarkastettiin papereita. Tulimme pisteelle, jossa nuori naisvirkailija pyysi passimme. Hän kysyi minne olimme menossa. Asiaa ajattelematta kerroimme totuuden:" Sosnovyi Bor". Hetken mietinnän ja papereiden tarkastuksen jälkeen vastaukseksi tuli tyly:" Njet." Käännyimme takaisin. Piru vie! Marko manasi. Meidän olisi pitänyt keksiä jotain muuta. Kertoa vaikka olevamme matkalla Tallinnaan. Mitä vaan muuta. Se oli matkamme käännekohta. Suunnitelmamme menivät pipariksi. Ainakin muutaman kohteen ja tämän illan osalta. Mikä teki Sosnovyi Borista niin arkaluontoisen paikan etteikö kaksi suomalaista urpoa sinne mahtuisi? No, Leningradin ydinvoimalaitos tietenkin. Valvontaa oli tiukennettu viimeisen kuukauden aikana kiristyneen maailmanpoliittisen tilanteen takia. Eli Ukrainan kriisin vuoksi.

Pienessä shokissa mietin, miten illan voisi pelastaa niin, että Marko saisi kapakkansa ja minä yöpaikan kohteiden läheisyydessä. Ei mitenkään. Pääsimme kiertämällä etukäteen suunnitellun reittimme varteen, mutta sopivan isoa taajamaa baareineen ei ollut lähistöllä. Marko alkoi samalla humaltua kioskikaljoillaan ja ehdotteli päätöntä ajoa jonnekin tuntemattomaan. Jopa Viroon. En lämmennyt. Paahdoimme auringonlaskussa alavaa ja suoraa tietä kohden etelää. Olin myrtynyt, mutta en halunnut pilata Markon fiilistä. Olimmehan kulkeneet tähän asti minun tahtipuikkoni mukaan. Venäjällä alkoholin myyminen iltakymmenen jälkeen oli tullut laittomaksi viimeisen vuoden sisällä, joten metsästimme kiireessä yöpaikan ohella kauppaa. Ajelehdimme yhä kauemmaksi suunnittelemastani reitistä. Pomput eli yllätyskohteet oli harvassa tai kehnoja. Sydäntäni raastoi.

Harharetkellämme ajauduimme kartamme ulkopuolelle turvautuen opasteisiin. (Kuva: Marko Kilpeläinen)
Päädyimme lopulta monien vaiheiden jälkeen Hatsinaan, joka sijaitsi 46 kilometriä Pietarista etelään. Markon mukaan Hatsinassa vanhempi väestö saattoi jopa puhua suomea. Marko ehti nipin napin hakemaan kaljansa ja Hatsinan keskustassa oli parikin baaria, joista valita. Markon lähtiessä viettämään iltaa jäin kukkakaupan parkkipaikalle kasaamaan itseäni ja tulevien päivien korvaavaa suunnitelmaa.

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa IV

Luovutettu Karjala 2 osa II

8 kommenttia:

  1. Jälleen upeita kuvia :-)
    -Tanja-

    VastaaPoista
  2. Huh HUh! Hengästyttävän upeita paikkoja! Voin vain kuvitella sen fiiliksen mikä on vallinnut kun tuollaiset kohteet on eteen tullut! Eihän tässä malta odottaa seuraavan päivän käänteitä...! :) T:Ari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että olen saanut sinut ja muutaman muunkin lukijan innostumaan retkestämme. Kronstadt oli kyllä hieno ja reissumme kohokohtia. Sellaisen vinkin voin paljastaa, että seuraavana päivänä tarkastellaan jälleen hieman erityyppisiä ja eri käyttöön tehtyjä rakennuksia.

      Poista
  3. Veli laittoi linkin jostain aiemmasta reissusta ja kuokkuunhan sitä jäi eli kaikki oli luettava, aivan mainioita reissuja ja lukiessa reissu kuume sen kuin vain paheni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kerropa terveiset veljellesi. Venäjä on melkoista syrjäseutua suurimmalta osaltaan ja kyllä itselläkin vielä sydämessä läikehtii, kun ajattelen noita reissuja. Kuume on jo, vaikka hädin tuskin reissusta päästiin. Uuden reissun suunnittelu alkoi jo reissun päällä. Ensi vuonna uutta pakettia tarjolla.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos, Mika. Arvostan sitä todella. Nelososa edistyy tällä hetkellä hieman hitaasti, kun kesäloma on ohi ja aikaa kaikelle jää paljon vähemmän.

      Poista