sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Reissukertomus: Luovutettu Karjala 3 osa II



Päivä 2:

Yöllä heräsin kylmyyteen. Lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle. Kesämakuupussini oli täysin riittämätön, vaikka päälläni oli pitkät kalsarit, sukat ja pitkähihainen paita. Tempaisin vielä pipon päähän ja villasukat jalkaan. Auton metallipohja hohkasi silti kylmää alhaaltapäin. Markoa ei näkynyt. Hieman huolissani uinahdin uudelleen lämmettyäni.

Heräsin uudelleen puoli 8 aikoihin. Markokin oli käpertynyt makuupussiinsa. Olin havahtunut unen seasta hänen saapumisensa 5-6:n tienoilla. Hän oli varmasti lopen uupunut. Kulutin aikaa aamutoimissa lähes tunnin kunnes tohdin herätellä Markoa. Niinhän siinä lopulta kävi, että Marko jäi sikaosastolle nukkumaan startatessani matkaan.

Matka jatkuu Viipurista kohti Koivistoa.
Otin suunnan kohti etelässä sijaitsevaa Koivistoa ja alueita, joilla en ollut aiemmin liikkunut. Kiehtovien kohteiden löytäminen Kannaksen länsirannikolta oli ollut hiukan haastavaa, mutta sen verran olin saanut kasaan, että päivän niissä saisi helposti kulumaan. Ajellessani Viipurin esikaupungin huonokuntoisia teitä ulos kaupungista, en voinut olla ihmettelemättä Markon unenlahjoja. Tärinää, pomppuja ja rytkytystä. Sellaisissa olosuhteissa sai nyt Marko koettaa elpymistä illan riennoista. Kyllä siinä kuskilla vilahti hymykin suupielessä katsellessa sitä höykytystä.

Tuossa tuokiossa olimme seuraavalla kohteella. Tai pikemminkin minä olin, sillä Marko tuhisi edelleen auton perällä kävellessäni kohti Pappilanniemessä sijaitsevia linnoitteita. Alueella oli myös luolia, joita en lähtenyt tavoittelemaan. Kallioisen niemen kärjessä oli täysin autiota, vaikka ympäristössä on jonkin verran asutusta. Vain vastarannalla sijaitsevasta Viipurin tavarasatamasta kantautui metallista kolinaa. Viipurin meri- ja ilmapuolustukselle sijainti oli ihanteellinen ja niemen kärjestä löytyikin juoksuhautaa, suojahuoneita ja tykinjalustoja.




Kalliolla liikkuessa kului tovi ennen kuin siirryimme jälleen muutaman kilometrin eteenpäin Nuoraan kylään. Nuoraa ei ollut ennen sotiakaan erityisen merkittävä paikka. Se oli noin 300 asukkaan kylä, jossa elanto tienattiin pääasiassa maataloudesta. Kylän suurin yrityskin oli ollut ennen sotia 56 työntekijän Karjalan Peruna Oy:n perunajauhotehdas. Nykyään pellot ovat viljelemättömiä ja Neuvostoliiton aikana rakennetut kolhoosit raunioina. Myös vuosikausien läpi säästynyt Karjalan Peruna on poltettu viimeisen parin vuoden sisään.

Raunioituneita kolhooseja.
Sodan tuhoilta säästynyt Kakkolan kartano on asutettu.
Karjalan Peruna-teksti on säilynyt seinässä muuntajan eläpuolella.
Kohde sai myös Markon heräämään.
Sisätilat eivät houkutelleet.
Marko oli itse vinkannut Karjalan Perunasta ja kohteella pysähtyminen sai Markonkin virkoamaan. Matka eteni jälleen tupakan tuprutessa kohti Koivistoa. Vastaantuleva rekka vilkutteli innokkaasti valojaan. Se tiesi sitä, että miliisi oli parin mutkan takana valmiina sakottamaan. Tien varrella oli myös Rokkalan lasitehtaan rauniot, joiden vuoksi oikein pysähdyimme. Rokkalanjoen varrella lasitehdas toimi vuosina 1788-1920. Nykyään tehtaasta oli jäljellä vain muutama kiviseinä. Pidempiä ihmettelemättä kiihdytimme jälleen eteenpäin.

Römpötti oli seuraava kiintopisteemme. Siellä sijaitsi vanha, vaille käyttöä jäänyt sotilaslentokenttä ja sen vieressä vielä aktiivinen helikopteritukikohta. Alueelle pääsee jonkin verran tutustumaan. Ajelimme läpi vanhan portin ja hylätyn tarkastuspisteen sisälle alueelle. Suomen rekisterikilvissä ja kamerat kädessä herätimme aitoa uteliaisuutta sotilaissa, jotka olivat talkoohengessä siivoamassa aluetta roskista tulevan Voitonpäivän kunniaksi. Venäläinen pop-musiikki soi kovalla jossain suljettujen aitojen sisäpuolella ja sekös sai myös Markon uteliaisuuden heräämään. Uusi portti kuitenkin rajoitti liikkumistamme syvemmälle alueelle.

Vanhalla portilla on näyttävä helikopterista rustattu muistomerkki.
Saavuimme Kannaksen lounaisimpaan asutuskeskukseen Koivistoon (ven. Primorsk) kello 12. Koiviston kauppala perustettiin 1927. Siellä sijaitsi myös tienoon näyttävin suomalaisrakennus, Koiviston kirkko, joka valmistui 1904. Kirkon tiloissa toimii nykyään museo. Rakennus on edelleen näyttävä, joskin ei enää alkuperäisessä loistossaan. Lähtiessämme sisältä kantautui pauhulla Neuvostoliiton kansallislaulu: Oi suuri mahtava Neuvostoliitto. Samalla nälkä alkoi kurnia vatsassa. Vietimme hetken pyörien ympäri Primorskia ja etsien sopivaa kahvilaa pysähtyen muun muassa rannassa lojuvalla rauniotehtaalla ja Koiviston asemalla.

Virolahden graniitista rakennettu Koiviston kirkko.
Suomalaisia rakennuksia Koiviston asemalla. Itse asema on kadonnut.
Löysimme kahvilan, söimme ja tapasimme sattumalta kaupalla Markon vanhan tutun. Rehvakas mies oli toiminut piirakkakauppiaana Pietarissa 80-luvulla. Nyt hän oli Koivistossa muissa työasioissa, joten kohtaaminen jäi lyhyeksi. Muita suomalaisia kiekallamme emme nähneetkään Viipuria lukuunottamatta.

Suunta oli nyt vuorostaan kohti itää. Keskustasta ulos ajettaessa aidatun alueen sisäpuolella näkyy säilyketehtaan luuranko ja hitusen myöhemmin rannassa täysin hylätty tehtaan raunio, jossa itse asiassa pysähdyimme jo ruokapaikkaa etsiessämme. Tietoa tehtaasta emme löytäneet, mutta neuvostoliittolaisittain rakennusvuosi, 1967, on ystävällisesti kirjailtu tiilistä rakennuksen kylkeen. Maisemalliselle tontille ei ihmetykseksemme oltu keksitty parempaakan käyttöä.

Kohti itää. Matkamme seuraava määränpää oli Summassa.



Seuraava megakohde löytyi kartoilta vain pari päivää ennen reissua. Löydön vuoksi päivän reittimme muuttui ja piteni. Kyseessä oli entinen puna-armeijan sotilastukikohta. Odotin kieli pitkällä pääsyä tutkimaan aluetta, joka käsitti useita raunioituneita sotilaskohteita. Porteilla koin järkytyksen ja reissumme ensimmäisen takaiskun. Useita rakennuksia oli purettu ja tilalla oli tasoitettu työmaa koneineen. Varsinaisen sotilastukikohdan rakennuksista oli jäljellä vain suurin kolmekerroksinen kasarmi. Sekin jäi lopulta näkemättä, kun hiippaillessamme rakennuksen nurkalla nuhjuisesta työmaakopista esiin syöksähtänyt nuori, laiha ja hampaaton tyttö käski meitä poistumaan. Neuvotteluille ei jäänyt sijaa, sillä Venäjän suurin yhtiö, maakaasu- ja öljyjätti Gazprom, oli ostanut tontin ja rakensi sinne nyt jotain. Tukikohdan vieressä, todennäköisesti siihen liittyvä teollisuusalue, oli myös raunioina, mutta osa siitä ilmeisesti jonkin sortin käytössä.

Teollisuusalue on osittain suljettu.
Toistaiseksi säästynyt kasarmi.
Voimalaitokselle pääsi kiertämään takakautta.
Sekin raunioina. 
Hieman syrjässä muusta löytyi tukikohdan oma vesilaitos.
Samoilla nurkilla kökötti aution niityn keskellä keskeneräisen kerrostalon luuranko. Taloa oli ilmeisesti alettu rakentaa 1990 ja lopputulos oli tässä. Kerrostalon takana mopopojat polttelivat nuotiota ja purkivat valjastamatonta energiaansa potkimalla pellinrojuja maassa. Kohteen viehätys perustui hätkähdyttävään ulkomuotoon, sillä sisällä tutkittavaa ei ollut. Ensimmäisen parin kerroksen raputkin oli mitä ilmeisimmin tieten tahtoen romautettu, joten katolta avautuvat näkymät jäivät haaveeksi.



On sanottu, että Venäjällä ihmisoikeudet on retuperällä. Voi vain kuvitella, mikä on tilanne sitten eläinoikeuksien suhteen. Tähän yhdenlaisen näkökulman sai massiivisella turkistarhalla. Marko oli jo edeltävällä kohteella siirtynyt ottamaan apukuskin paikalla nokkaunia, joten kohteen tarkempi tutkiminen jäi minun harteilleni. Joskaan en ollut siitä lainkaan pahoillani. Noin 6 hehtaarin kokoiselle, täyteen ahdetulle tontille oli mahtunut epäilemättä tuhansia kettuja häkkeineen. Häkit, joita löytyi vielä maasta lahoamasta, olivat armottoman pieniä, joten en harmitellut paikan nykyistä kohtaloa.





Päärakennusta kiertäessäni kuulin ulkoa venäjänkielistä puhetta ja askelia. Asutusta ei ollut ihan lähimailla, mutta koira jossain räksytti. Välttelin kohtaamista viivyttelemällä sisätiloissa, koska kielitaidottamana tilanne olisi luultavasti vain vaivaannuttava. Ulostullessani en nähnyt enää ketään. Markokin uinui vielä autuaasti. Sitä sen koommin murehtimatta käänsin auton keulan kohti Kuolemajärveä.

Tie kulki harjun päällä turmelemattomien kangasmetsäisien maisemien halki. Keskellä metsäisintä osuutta ohitimme Markus Lehtipuun matkaoppaissaan ja Karjalan Tragedia kirjassaan mystifioiman Kipinolanjärven salaisen asetehtaan, jonka sähköistettyjen aitojen sisäpuolelta löytyisi luultavasti reissumme makeimmat ja massiivisimmat hylätyt kohteet. Mutta portti oli kiinni ja vartioitu. Epävakaa maailmanpoliittinen tilanne ei ehkä ollut kovin suotuisa alueen varovaisellekaan tutkimiselle, joten en edes koittanut kepillä jäätä vaan tyydyin hurauttamaan ohi. Metsikön läpi näkyi tehtaan rautatieseisake, joka sekin oli kunnostettu.

Siirtymästämme tuli siten yli 40 kilometrinen. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja Marko sai häiriöttä nukkua pois väsymystään. Vanha tielinjaus jatkoi matkaansa läpi kauniiden maalaismaisemien. Ohitimme Pentikkälän, Akkalan, Pihkalan ja muita Kuolemajärven entisen kunnan kyliä. Pysähdyimme vasta Kaukjärven tienhaarassa, nykyisessä Kamenkassa. Samalla Markokin tokesi uniltaan. Kamenkassa sijaitsee Venäjän armeijan 138. moottoroitu jalkaväkiprikaati, johon kuuluu lisäksi panssarivaunu- ja tykistöpataljoonat. Alueen läpi saa ajaa. Panssarivaunut ovatkin vahvasti esillä. Ainakin pari oli nostettu jalustalle tien viereen muistomerkiksi.

Neuvostoliiton sotateollisuuden tuotos 70-luvun lopulta, T-80 panssarivaunu.
Kamenkan tienhaarasta oli enää lyhyt matka Summaan. Tie sinne oli perin huonokuntoista sorttia. Nimismiehen kiharat eivät aivan riittäneet kuvaamaan näitä kutreja. Oikeastaan ajaminen tiellä oli pikemminkin yhtä kuoppien väistelyä. Tie jatkunee samankaltaisena aina Uudeltakirkolta asti.

Summan kylä sinänsä ei ollut meille merkittävä vaan Summassa käydyt Talvisodan taistelut. Summa osui keskelle Mannerheim-linjaa. Nähtävillä on edelleen lukuisia kaivantoja, täyttyneitä juoksuhautoja, räjäytettyjä bunkkereita ja muita sodan jäänteitä. Tunnetuimpia bunkkereita ovat muun muassa Miljoonalinnake ja Poppius. Summassa torjuttiin menestyksekkäästi suomalaisiin nähden valtavan arsenaalin omanneiden neuvostojoukkojen hyökkäykset. Alettiin puhua Summan ihmeestä. Asemat pidettiin aina helmikuun alussa 1940 alkaneeseen suurhyökkäykseen asti. Tykistö ja pommikoneet jauhoivat seudun seulaksi. Pommien yhtäjaksoinen jyly oli aikoinaan niin kovaa, että yksittäisiä pomminräjähdyksiä tuskin erotti. Pentti H. Tikkanen on kuvannut Summan henkeäsalpaavia tapahtumia uskottavasti sotaromaanissaan Summan tulihelvetti.

Saavuimme hiljaisella vauhdilla Summan tienristeykseen. Tie entisille taistelutantereille näytti ajokelvottomalta. Suuret ja pohjattoman näköiset kuralätäköt eivät houkutelleet riskin ottoon auton kanssa. Jalkauduimme ja taituroimme itsemme huonokuntoisimman osuuden ohi, jonka jälkeen tie oli jälleen kelvollista. Lätäkköjen toisella puolen huomasimme, että paikallinen nuoriso oli saapunut monttuja uhmaten Samarallaan grillaamaan saslikkia. Tutustuminen Summaan jäi kuitenkin ilman autoa pintapuoliseksi.

Suomen valtion muistomerkki 204 tuntemattomaksi jääneen sotilaan kunniaksi.
Kannon päälle nostettu pommin sirpale.
Konekivääriasemalla varustettu komentokorsu SK16.
Summasta käännyimme tielle, joka johti Karhulan ja Kaijalan kautta länsirannikolle. Kylissä elo vaikutti köyhältä ja saimme pitkiä katseita. Turistit olivat ilmeisen harvassa näillä seuduin. Muutamia raunioitakin näkyi, mutta yhdelläkään niistä emme nähneet aihetta pysähtyä.

Paluu Summasta, Johanneksen ja Uuraan kautta Viipuriin.
Ranioitunut heinävarasto Kaijalassa.
Jättiläisukonputket reunustivat teitä Tokarevossa ja valtasivat kokonaisia niittyjä.
Ajoimme pienen Tokarevon koukkauksen jälkeen Suomenlahden rannalla sijaitsevaan Johannekseen. Johannes (ven. Sovetsky) oli aikoinaan 10 000 asukkaan suomalaiskylä. Nykyään Sovetsky harvinaisen mielenkiinnottoman näköinen, mutta siisti kaupunki. Työtä tarjoaa sellutehdas, joka on alkujaan Suomen peruja. Monet nykyisistä kerrostaloista on 90-luvulla suomalaisvoimin rakennettuja. Kaupunki ei kuitenkaan houkutellut pysähtymään.

Ennen paluuta Viipuriin meillä oli vielä yksi tienoo tutkittavana, Uuraan saari. Uuraan saari oli osittain suljettua aluetta vuosituhannen alkuun asti. Nykyään vain rajavartioston alue ja Lukoilin öljysatama rajoittaa vapaata liikkumista saarella. Tie Uuraaseen kulkee mantereelta Hannukkalan saaren kautta. Matkalla sillalta voi havaita Patterisaaren, joka tunnetaan myös Hannukkalan patterina. Uuraan ja sen pohjoisen naapurin Ravansaaren elämää on aikoinaan muokannut sahateollisuus ja satama. Ennen vilkas arviolta 9000 asukkaan Uuraan saaristo on taantunut reilun 1000 asukkaan hiljaiseksi pikkukaupungiksi. Suomalaisia rakennuksia on edelleen paljon havaittavissa.

Vastarannalla Ravansaari, joka käytettiin aikoinaan massiivisena lautatarhana.
Löysimme kylältä hiljaisen kahvilan, jossa meille tarjoiltiin syötäväksi sitä, mitä pakasteesta sattui löytymään. Palvelu oli silti hyvää. Todellisten superkohteiden puuttuessa ja koko päivän ajamisen jälkeen mieliala ei kuitenkaan ollut korkeimmillaan. Saapuessamme Uuraansalmen pohjoiskärjessä sijaitseville linnoitteille, tilanne muuttui. Alunperin vaatimattomalta näyttävästä linnoitetusta niemenkärjestä sukeutuikin jyhkeä elämys historiaa ymmärtämättömällekin.

Jylhät vallit kiihottavat mielikuvistusta.
Marko penäsi, autolla porstualle asti. Niitä porstuoita olikin monta.
Sisätilat ovat säilyneet pääasiassa hyvin, mutta sortumisia oli huomattavissa.

Kun Viipurin silloisen linnoituskaupungin vanhaksi käyneitä valleja alettiin purkamaan 1860-luvulla, alettiin rakentamaan korvaavaa linnoitusketjua kauemmaksi muun muassa Patterinmäelle ja Viipuriin johtavan laivaväylän suojaksi Uuraan saaristoon 1860-70. Uuraan saaren linnoitukset olivatkin kuin Vallisaaressa konsanaan. Sen syvimmät ja mielenkiintoisimmat osat olivat vain kävellen saavutettavissa. Seikkailu viidakkotemppeleissä sai mielemme miltei hurmokseen. sillä etukäteistiedot näistä olivat niukat.

Ryteikkö muuttuu välillä hankalakulkuiseksi.
Viidakoituneita ja romahtaneita sopukoita riittää tutkittavaksi.
Ovet ovat kutsuvasti auki kaikkialla.
Ruutikellareille on löytynyt muutakin käyttöä joskus.
Perunavarasto on sekin jäänyt nyt tarpeettomaksi.
Lopulta kierroksemme päättyi rannassa sijaitsevalle raunioituneelle rakennukselle. Päivä oli saanut arvoisensa päätöksen. Tohkeissamme lähdimme ajelemaan takaisin Viipuria kohti. Pysähdyimme ihastelemaan vielä Hannukkalan patteria auringon jo painuessa mailleen. 

Hylkyrakennus Uuraan saaressa.
Hannukkalan patteri kello 21:42.
Viipurissa hakeuduimme jälleen tutuksi tulleen hotelli Druzhban parkkipaikalle. Vanhan kaavan mukaan lopetimme päivän tohinat hotellin baarissa. Tunnelma oli hyvin vaitonainen. Viereisessä pöydässä istui umpihumaltunut, riidanhakuinen suomalaismies ja kolme venäläistä naista. Keskustelu oli väkinäistä ja sen kuuntelu kiusallista. Yksi asia oli varmaa: charmillaan tuo mies ei näitä naisia houkutellut seurakseen, vaikka "kalusto" olikin vanhentunut viime kerrasta. Se riitti minulle. Yhden oluen jälkeen vetäydyin keräämään voimiani autolle. Puolenyön jälkeen myös hotellin tissibaarista kotiutunut Marko kömpi viereen. Syy tähän löytyi kuitenkin siitä, että ruplamme olivat loppuneet ja pankit olivat kiinni. Helpotusta tilanteeseen oli luvassa vasta seuraavana aamuna. Yö sujuikin kommelluksitta.


Linkit:

Luovutettu Karjala 3 osa 3

Luovutettu Karjala 3 osa 1

9 kommenttia:

  1. Erinomaisen hyvin näkyisi tarinan iskentä sujuvan. Siksipä seuraavaa osaa odotellessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän nöyrästi. Erittäin mukavaa kuulla, että tarina, ei pelkästään kuvat ja kohteet, nappaavat. Vielä tosiaan yksi ja viimeinen osa tulossa. En tosin ole saanut sitä aloitettuakaan.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos. Seuraava reissu taatusti tehdään vielä samalla kokoonpanolla eli kaksistaan, mutta kaikki vapaaehtoiseksi ilmoittautuneet kyllä pidetään mielessä.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  3. Mielenkiintoista luettavaa ja katseltavaa.

    Uuraasta voisi sen verran korjata, että ei ainakaan täysin ole ollut suljettuna vuosituhannen vaihteeseen asti. Ensimmäiset kotiseutumatkat sinne on tehty 80-luvun lopussa (olisiko ollut 1988). Itse olen siellä käynyt isoäidin kotitalon kivijalkaa katsomassa joskus 90-luvun alussa. Ja toisen kerran sitten vuosituhannen vaihteessa, jolloin paikalla jo olikin kerrostalo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Mielenkiintoista on kuulla myös kokemuksia ajasta, jolloin en edes tiennyt näistä paikoista.

      Poista
  4. Kuvasi Viipurin mlk Nuorassa olevassa kartanosta ei ole Kankkolan kartano vaan oikea nimi on Kakkolan kartano.

    VastaaPoista