sunnuntai 14. elokuuta 2016

Neuvosto-Viro osa 3



Heräsin 6:15 täynnä virtaa. Aamu oli valjennut kirkkaana, mutta sateisena. Eilispäivästä lähtien oli koko ajan satanut tauotta. Daniel nukkui vielä. Sain tukahdutettua menohaluni peräti parin tunnin ajaksi ennen kuin menin herättelemään reissukumppaniani. Tällä välin olin touhunnut kaikenlaista, miettinyt tämän päivän ohjelmaa, järjestellyt tavaroita sekä käynyt ihmettelemässä Ontikan rantatörmällä sijaitsevaa Valasten putousta, jonne Daniel oli meidät yön hämärässä opastanut. Putous on Viron yksi merkittävimmistä luonnonnähtävyyksistä.

Edellisenä iltana saavuimme Ontikaan.
Valasten rantatörmä on parhaimmillaan 30-metrinen. (Kuva: Daniel)

Edellinen lämmin ateria oli nautittu vuorokausi sitten. Sateessa ei paljon huvittanut ruoan teko eikä moni muukaan asia. Tasaisen harmaa pilviverho ei luvannut tilanteeseen helpotusta, mutta älypuhelimen sääennuste lupasi sateen ehtyvän iltapäiväksi. Niinpä ei ollut syytä jäädä paikoilleen parempia aikoja odottelemaan. Kello oli 8:30, kun lähdimme kohti uusia kohteita. Pitkään emme ehtineet matkaa taittaa, kun puskista silmiimme pompahti jotain, jonka ohi emme tohtineet ajaa. Raunioita ja paksu piippu. Jostain syystä se ei ollut päätynyt meidän reissukartalle, mutta sinne me kuitenkin oitis suunnistimme. Ohjastin meidät teollisuusalueen pihaan, joka oli viimeisen päälle säpäleinä. Sen puoliavonainen voimalanraato tarjosi meille suojapaikan ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistuksen ohella meillä oli aikaa harhailla alueella.

Maisemassa siintää jotain houkuttelevaa.
Daniel rientää sinne, missä heikkohermoisempaa hirvittäisi. (Kuva: Daniel)
Voimala on pitkälle riisuttu. (Kuva: Daniel)
 Sateelta ja tuulelta suojaa ei juurikaan löydy... (Kuva: Daniel)
...Paitsi rappukäytävästä. Lounaaksi kokki-Danielin italian pataa soijarouheella.

Kuvut apetta täynnänsä, meillä oli hyvät lähtökohdat viedä viimeinen päivä päätökseen tehokkaasti. Idemmäs Narvan suuntaan meillä ei enää ollut asiaa. Lauttamme lähtisi samana päivänä 17:30 takaisin kohti Suomea ja perillä olisi oltava varmuuden vuoksi hyvissä ajoin. Matkaa takaisin tulisi vähintään parisensataa kilometriä ja aikaa reitin kohteilla ei varmasti olisi ylenpalttisesti. Koska olimme Kohtla-Järven seudun kaivosalueilla, oli luonnollista, että seuraavat nähtävyydet myös liittyisivät niihin.
  
Matkan varrelta poimittua.
Kohteita tuntui silti piisaavan joka puolella. Yksi suunnitelmiin kuulumaton kohde oli entinen palavankiven kaivos, jonka sattumalta bongasimme puurajan takaa. Kaivos suljettiin juuri ennen vuosituhannen vaihtumista. Sen rakennuksista ei paljoa ole jäljellä. Vuosina 1946-1948 rakennettu päärakennus on kai päänähtävyys. Sen taakse jää vanhan rikastamon piippu ja useita keinotekoisia mäennyppylöitä, tuhkavuoria toiminnan ajoilta. Kaivostunnelit lienevät täynnä vettä.

Kaivoksen päärakennus alkaa olemaan mennyttä kauraa.
Olipa seudulla ihkaoikea kaivosmuseokin, jonka tunneleihin pääsi rajoitetusti. Poikkesimme näyttävän näköisen kaivosrakennuksen pihassa ja suljetun tunneliaukon suulla. Taatusti käymisen arvoinen kohde, joka oli jätettävä toiseen kertaan. Ympäristössä oli kuitenkin merkkejä kaivosteollisuudesta. Liekö sellaista kohtaa edes kilometrien säteellä, jossa ihminen ei ahneuksissaan olisi käsiään liannut. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä seutu oli vaikuttavaa. Jälleen kerran outoa, epäluonnollista maisemaa. Kuin jostain rinnakkaisulottuvuudesta. Mäet ja järvet, kaikki keinotekoista.

Olimme nimittäin Aidun louhoksella. Tie kulki entisen, mutta nyt maisemoidun louhoksen läpi, jonka Neuvosto-Viro oli perustanut 1970-luvulla. Öljyliuskekanta hupeni 40 vuodessa ja kaivos suljettiin viimein 2012. Palavankiven käsittelylaitokset on hävinneet, niiden tilalla on vain muutama hiekkakenttä. Muutoin jokapuolella kasvaa nuorta metsää. Peräti 4 miljoonaa puuta on istutettu, sillä alueesta suunnitellaan suurta vapaa-ajankeskusta monipuolisine aktiviteetteineen.

Yhden erikoisen paikan oli Daniel löytänyt sattumalta pakomatkallaan toisesta kohteesta, jossa oli hälytyssireenit alkaneet soimaan, kun oli työntänyt nokkansa sopimattomiin paikkoihin. Niin hän oli päätynyt eräälle kukkulalle Aidussa, joka oli rakennettu erikoista tarkoitusta varten. Koska ESKU 1-merkkisen jättiläiskaivinkoneen puomia ei voitu laskea, sitä varten jouduttiin rakentamaan peräti 32 metrin korkuinen "muurahaismäki", josta käsin korjaustoimenpiteet saatiin suoritettua. ESKU 1:stä tehtiin romumetallia jo 15 vuotta sitten, mutta mäki ja maisema jäivät.

Mäellä, joka tehtiin jättikaivinkoneen korjausta varten.
Eksoottisia ja houkuttelevia maisemia Pûssissa.
Matkamme jatkui kohti Kiviõlin kaivoskaupunkia, jonka senkin syntymisestä saadaan kiittää palavakiveä eli öljyliusketta. Massiivinen kaivos toimii edelleen, mutta sitä ennen saavumme itse kaupunkiin, jota koristaa liuta harmaatakin harmaampia kerrostaloja. Kaiken kukkuraksi moni niistä hylättyjä tai lähellä hylätyksi tulemista. Ne ovat kärsineet vandalismista ja tuhopolton yrityksistä. Emme löydä tarpeeksi henkisiä voimavaroja kiinnostuaksemme yhdestäkään niistä sen vertaa, jotta sisälle yrittäisimme. Hoidan autioituvan keskustan dokumentoimisen siten vain kadulta käsin. Näkymät olivat silti suuruusluokassaan kutkuttavia.





Ajamme koko kaupungin läpi, jossa tekemistä seikkailunhaluisille olisi enemmänkin - siis lukemattomien rauniotalojen lisäksi. Esimerkiksi vanhalle tuhkavuorelle rakennettu seikkailukeskus. Eihän me tietenkään sinne suunnattu, sen sijaan lähestyimme vanhaa kaivosaluetta. Jos ei sitä huomaa valtavasta tuhkamäestä tai taivaalle kohoavista teollisuuslaitosten piipuista, niin pistävästä hajustaan ainakin. Tosin hajuhaitat on vain jäävuoren huippu louhinnasta ja poltosta aiheutuneisiin ympäristöhaittoihin nähden. Siitäkin huolimatta Viron energian saanti pohjautuu pitkälle juuri palavankiven hyödyntämiseen.

Yksi tuhkavuorista taustalla.
Radan varressa vanhoja kaivosrakennuksia.

Massiivisen teollisuusalueen tuntumasta löytyi entisen kaivosyhtiön pääkonttori. Raunioina tietenkin. Tien vieressä on huomaamaton kivipaasi pystytetty kaivosyhtiön kunniaksi. Perustusvuodeksi on kirjailtu 1922. Se on sama kuin kaupungilla. Toisin sanoen kaupunki syntyi kaivosyrityksen ympärille. Pääkonttorin pihamaalle pääsee suoraan autolla. Vaikka olimme kohteen pihassa ja sadetta oli vain nimeksi, niin yksin sain tätäkin rauniotemppeliä tutkia. Danielia ei kiinnostanut.

Parhaat päivänsä nähnyt kaivosyhtiön pääkonttori.
Sammalmatto koristaa nyt sen käytäviä.
Ohueksi ja rupuiseksi on käynyt sen rappukäytävä.
Joskus kohde on silti parhaimmillaan romahtamispisteessä.

Kiviõlista suuntasimme jälleen kohti rannikkoa silti lähestyen Tallinnaa koko ajan. Daniel oli saanut nyt ajovuoron, mutta suoranaista lepoa se ei ollut minulle, kun hän paahti autollansa kuin mielipuolinen Ari Vatanen pitkin kapeita ja mutkaisia metsäteitä. Kyllä ei niin vanhoilla citikoilla ajeltu.

Kolmas päivä alkoi Ontikasta. Suunta oli Kundaan.
Selvisimme kuitenkin ehjin nahoin reilun 3000 asukkaan Kundaan, joka on todistetusti ollut Viron vanhimpia asutuskeskuksia. Kunda alkoi olla kansallisesti merkittävä paikka Kunda-joen suulle vuonna 1805 rakennetun sataman myötä. Vieläkin suuremman merkityksen Kundan nykyiseen ilmeeseen on muokannut vuonna 1870 perustettu sementtitehdas. Hämmästyttävää kyllä se on selvinnyt läpi Viron SNT-ajan (Sosialistinen Neuvosto Tasavalta). Vuonna 1940 yhtiö kansallistettiin muiden yhtiöiden tapaan. Neuvostoliitossahan yksityisyrittäjille eikä -yrityksille annettu mitään käytännön mahdollisuuksia toimia. Vuonna 1964 vanha sementtitehdas suljettiin, sillä uusi oli rakennettu rinnalle ja se toimii yhä, nyt itsenäisen Viron valtion omistamana. Vanha tehdas on jätetty joen varteen rauniomonumentiksi ja siitähän me, tai minä ainakin olin kiinnostunut. Samanlaisia muistomerkkejä saisi muuten olla enemmän myös Suomessa.

Kunda-joen varrella on raunioita.
Muun muassa nähtävyydeksi lueteltava vanha sementtitehdas.
Raunioille ei ole opastettua reittiä, mutta ei liioin estettyäkään.
Tehtaan uudella puolellakin riittäisi kierreltävää.
Kundassa kohteita ja tehtävää olisi riittänyt enemmänkin, mutta kello tikitti armottomasti. Tankkasimme ja jatkoimme rantatietä länttä kohti kunnes tulimme keskiaikaiselle Toolsen ritarilinnalle. No, ei sinne niin vain ajettu. Museon väki on onneksi estänyt tavallisten tallaajien cruisailut alueella ja rauhoittanut sen jalankulkijoille. Sellaiset 300 metriä ei ole liikaa vaadittu meiltä tai muiltakaan terveiltä kaksijalkaisilta, jotka haluaa linnaan omatoimisesti tutustua. Korkkareilla ei silti kannata lähteä matkaan, nimittäin linna sijaitsee luonnonkauniin niemen nokassa. Kallellaan olevia rakenteita on tuettu paksuin vaijerein. Muutoin linna tai sen länsipääty luultavasti romahtaisi minä hetkenä hyvänsä. Linnan ohella menneestä muistuttaa pari lahoavaa kalastuslotjaa sekä voimakkaasti kalanraatojen löyhkää levittävät verkot. Leppoisammasta ja ajattomammasta seikkailusta pitäville tämä on juuri passeli kohde. Myös Daniel tuntui erityisesti viihtyvän täällä.

Toolsen linnalle pitää ihan kävellä.

Enimmät sateet näyttivät viimein olevan takanapäin. Sillä taisi olla positiivisia vaikutuksia Danieliin, joka ohjasi meitä nyt rantatietä kohti Haraa. Vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitsi Neuvostoliiton 50-luvulla perustama sukellusvenetukikohta. Paljoa ei siitä enää venäläisten lähdön jäljiltä ole, mutta puna-armeijan 90-luvulla taakseenjättämästä telakasta on muodostunut maailmankuulu kohde. Suoranainen pääsylippukohde se ei ole, vaan lähinnä seikkailunhaluisten ja kylmän sodan harrastajien suosima paikka. Emmekä me olleet ainoat ihmettelijät paikalla. Syrjäisestä sijainnista huolimatta ihmistä kulki paikalle solkenaan.

Reitti Haranlahdelle.
Haran sukellusvenetelakka.
(Kuva: Daniel)


Virolaiset ovat tehneet reviirimerkinnän.

Hara jäi minulle kokemuksena vaisuksi. Monet kohteesta nähdyt videot ja kuvat olivat vieneet kohteesta yllätyksellisyyden ja tunnettuvuus sekä rauhan että tunnelman. Vaisuksi jäi myös seuraava kohde, jonkinlainen puna-armeijan ilmatorjuntaohjus-mesta. Muutama raunio, muutama bunkkeri. Ei mitään, mitä ei oltaisi jo nähty.

Romahdusvaara jossain puna-armeijan lukuisista kasarmeista. (Kuva: Daniel)

Kello näytti 15:30. Tasan kahden tunnin päästä lähtisi lauttamme Suomeen ja meidän oli määrä olla siinä mukana. Tällä tavoin, näin latteisiin kohteisiin en todellakaan halunnut lopettaa reissuamme, joten emme jääneet tupeksimaan paikoillemme. Meillä oli mahdollisesti vielä aikaa yhdelle kohteelle. Auringon pilkottaessa ensimmäistä kertaa puoleentoista vuorokauteen saavuimme sinne, viimeiselle mahdollisuudelle, laajalle 1920-luvulla perustetulle teollisuusalueelle, jossa piti olla kenties jotain. Ja kyllä, aitojen, kiskojen ja vartioitujen hallien takaa löytyy hylätyksi jäänyt alue. Hyvin pian kävi selväksi, että reissumme saisi arvoisensa lopun. Siellä oli useita raunioita, hienoja raunioita! Rinta riemua täynnä lähdimme tutkimaan aluetta rakennus rakennukselta.

Teollisuutta isossa mittakaavassa!
Tarkemmin ottaen kemianteollisuutta.


Tutustuaksemme suurimpaan rakennukseen lähemmin oli meidän kiivettävä rappukäytävän rappusia, joista uhkaavasti puuttui pala sieltä täältä. Luotimme arviointikykyymme ja varovaisesti nousimme kerros kerrokselta.

(Kuva: Daniel)
(Kuva: Daniel)
(Kuva: Daniel)

Vaikka rappuset kestivät meidän painomme, oli tehdassalien rakenteiden kestävyys muualla epäilyttävä. Paikka paikoin lattiat olivat kuin reikäjuustoa. Se oli varomattomalle todellinen surmanloukku. Niinpä jouduimme laskeutumaan samaa reittiä takaisin.

Katto sekä lattia, kaikki reikäjuustoa. (Kuva: Daniel)
Näkymää ylemmistä kerroksista.
(Kuva: Daniel)

Kierrettävää olisi riittänyt enemmän kuin, mihin oli aikaa. Tunti siinä kului kuin siivillä. Olimme aikeissa lähteä takaisin, koska Daniel halusi vielä hamstrata Prismasta edullisia elintarvikkeita. Päätimme silti vielä vilkaista suurehkoa voimalaa, jonne alun epäilyistä huolimatta pääsi kuin pääsikin. Voimalaa, piti sitäkin vain nopeasti vilkaista, mutta lopulta se kierrettiin kokonaisuudessaan kameroiden kera.

Teollisuusalueen voimala. (Kuva: Daniel)
Kattilat, turbiinit, venttiilit ja putket, mitä lie ollutkaan, on viety.
Uljaita ja avaria tiloja on silti ilo kierrellä.
(Kuva: Daniel)
Kattokerroksista voi tiirailla laajan alueen nähtävyyksiä. (Kuva: Daniel)

Nyt oli hoppu. Kohteet oli nähty ja meillä oli alle tunti aikaa saapua lautalle. Rallikuski Daniel pisti lämän tiskiin. Ajoimme ohi lentokentän, neukkuaikaisten teollisuuslaitosten ja hylätyn ostoskeskuksen. Kaikki näytti hyvältä. Tehtävää vaikutti riittävän Tallinnan reunamillakin.

Danielilla vierähti parikymmentä minuuttia Prismassa. Ulkona Hesburgerin edessä odotellessa ehdin jo hermostua. Daniel kuitenkin saapui autolle, mutta määräaika laivaannousemiselle, sille päivän viimeiselle, täyttyisi seuraavassa 10 minuutissa. Kaikesta huolimatta niin vain saavuimme sataman laivajonoon pari minuuttia ennen tuota aikarajaa. Siinähän me sitten jonotimme Eckerö Linen M/S Finlandialle ja annoimme pulssin tasaantua.

Viron reissukartta.


Yhteenveto:

  • Viro on pienestä koostaan huolimatta hieno ja monipuolinen maa. Asioiminen ja reissaaminen siellä on tehty helpoksi.

  • Daniel oli helppo ja ongelmaton seuralainen. Yhteistyö oli rentoa, mutta silti tehokasta.

  • VW Touran on siisti auto. Maavaraa ei ollut minkäänsortin maastoajoon, mutta toisaalta Virossa kaikki vähänkään isommat tiet ovat loistokunnossa. Tavaratilassa on tilaa, mutta epätasaisuudestaan johtuen se sopii vain yhden nukuttavaksi.

  • Viron puolella mittariin kertyi 801 kilometriä. Laivamatka on Helsingin ja Tallinnan välillä on reilu 80 kilometriä.

  • Edestakainen laivamatka auton kera kustansi hieman alle 200€:a.

  • Älypuhelin karttasovelluksineen helpotti matkan tekoa. (En ole sellaista hommaamassa)

  • Kohteita jäi välistä ja uusista tuli havaintoja. Uutta reissua Viroon suunnitellaan jo.



Linkit:

5 kommenttia:

  1. Miltä paikkakunnalta nämä viimeiset kuvat on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Tämä kohde onkin herättänyt mielenkiintoa ja kyselyjä on tullut, mutta tarkkaa vastausta en ole antanut. Sen sijainti on tarkoituksella jätetty hieman hämäräksi ihan salailukulttuurin hengessä. En teknisesti tarkalleen tiedä mikä paikkakunta on, mutta Tallinnaa likellä kuitenkin.

      Poista
    3. Googlen kartassa tämä viimeinen paikka on listattu turistikohteeksi, joten kovin suuresta salaisuudesta ei ole kyse.

      Poista
    4. Kyllä. Pienellä vaivalla aika moni kohde löytyy.

      Poista