sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 3



Päivä 3:

Heräsin aamulla kello 7:ltä. En kuitenkaan herätykseen. Edellispäivän rasitukset oli nukuttu pois ja menojalkaa vipatti. Aina niin rakas Viipuri odotti seinän ulkopuolella. Yritin tehdä aamutoimia mahdollisimman hienovaraisesti, jotta Timo ei heräisi. Toisaalta oli ehkä väärä hetki käyttää aikaa nukkumiseen, joten varovasti tiedustelin, josko hän olisi tajuissaan. Ja olihan hän. Ei kuulemma osannut nukkua kunnolla muualla kuin kotonaan. Ja niin enempiä aikailematta olimme pian ulkona Viipurin vanhan kaupungin kaduilla. Autoa emme tarvinneet, kaupungin lukuisat nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä.

Sijaintimme oli Viipuri.

Vellu oli lähtenyt matkoihinsa vain hieman aiemmin. Hänen lapsensa syntymäpäiviä vietettiin samaisena päivänä eikä tietenkään niistä juhlista voinut myöhästyä. Samaisella tarmolla kuin hän oli vain reilu vuorokausi sitten liittynyt joukkoomme, häipyi hän nyt omia teitään takaisin Suomeen.

Niin kävelimme Timon kanssa lähimmän talon sisäpihalle. Viipurin vanhan kaupungin kortteleista löytyy uskomattomia näkymiä, kun uskaltautuu kaduilta porttikongien sisäpuolelle. Vaikka julkisivu olisikin jokseenkin edustuskelpoinen, sisäpihojen karuus saattaa olla kulttuurishokki. Parvekkeet, siis ne, jotka vielä sattuivat seinästä törröttämään, olivat romahduksen partaalla. Niiltä kasvoi heinää, sammalta ja puun taimia. Ikkunoita oli rikki, rappaus oli osittain rapissut alas ja sen alta paljastuneesta tiiliseinästä puuttui tiiliä. Rehellisesti oli vaikea silmämääräisesti arvioida oliko talo missä määrin hylätty tai asuttu. Ja olimme kuitenkin ydinkeskustassa.




Mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyi paljon ympäristöstä. Kun vain oikein tarkkaan osasi katsoa, saattoi löytää palan Suomea. Esimerkiksi Torkkelinkadulla, siis vain kulman takana oli vuonna 1900 suunniteltu Kansallis Osake-Pankin talo. Kuten niin monien muidenkin lähiympäristön rakennusten tavoin, tämän jykevän kivitalon seinät olivat erittäin koristeelliset. Huomattavimpana ja tietysti symbolisesti merkittävänä on sen kulmaan koristeltu Suomen vaakuna, eli leijona sapelin päällä. Sen päällä on vuonna 1920 käytöstä poistettu suuriruhtinaskunnan kruunu. Viipurin suomalaista historiaa ei noin vain pyyhitäkään pois ja mitä olen ymmärtänyt, sitä eivät nykyiset viipurilaiset edes haluakaan - päinvastoin.

Kansallis Osake-Pankin talossa komeilee Suomen leijona.

Matka jatkui tämän jälkeen määrätietoisesti kohti Havin myllyjä, joiden tilanteeseen toivoin muutosta, sisäänpääsyä. Onnea ei kuitenkaan ollut matkassa, ovet olivat kiinni ja joku vartijan asemaa toimittava mummeli jo ehti tiedustella millä asialla olimme. Muuttui ystävälliseksi, kun kuuli meidän olevan suomalaisia ja varmasti oletti meidän olevan vain katsomassa nähtävyyksiä. Alueen teollisuutta tovin ihmeteltyämme siirryimme Taidemuseon kukkulalle, eli Etelävallille ottamaan yleiskatsauksen tienooseen. Eräs omituinen tapahtumakin siinä sattui. Nimittäin kierroksemme aikana joku oli jo ehtinyt kipata auton kyljelleen kadun poskeen myllyjä vastapäätä meidän huomaamatta. Täysin absurdia! Mutta toisaalta, tämä oli Venäjä, jossa kaikki on mahdollista.

Havin myllyt. (Kuva: Timo Puhakka)
Sisäpihaa.

Nappasimme kamppeemme hotellista ja nautimme hotellissa viimeisen aamiaisen. Tämän jälkeen hain pakollisen venäjäntuliaisen vaimolle, maatuskan, kauppahallista samalta myyjältä kuin aina ennenkin. Jäimme vielä vanhaan kaupunkiin pyörimään pyynnöstäni, ikään kuin heittämään hyvästit kaikelle niin rakkaalle. Pääosin liikuimme siinä Linnankadun Suomen puoleisessa päässä. Kävimme jopa Viipurin Linnan pihan kiertämässä, olihan edellisestä kerrasta peräti 9 vuotta. Hyvin vähän mikään oli muuttunut tuona aikana Viipurin vanhan kaupungin alueella, mikä oli tietyllä tapaa lohduttavaakin. Tämä on se Viipuri, johon rakastuin. Jos se muuttuisi, en tiedä miten suhtautuisin siihen.

Linnankadun hylätyn liikerakennuksen ympäriltä oli aita poistunut.

Torkkeli Knuutinpojan patsas ja Viipurin Linna. (Kuva: Timo Puhakka)
Myös Viipurin linnan länsipuolella oleva Siikaniemi on hyvin tutkimuskelpoista aluetta suomalaisturistille. Minulla oli sellainen kutina, että aika olisi nyt oikea sille. Jätimme auton maakunta-arkiston pihaan ja jalkauduimme jälleen. Suuntasimme ensin Siikaniemenkadun 3 asuintalolle, joista ainakin yksi oli varmuudella kokonaan hylätty. Oli ollut hylättynä monta vuotta eikä sisäänpääsyä löytynyt - kunnes nyt. Valitettavasti lukemistani lukuisista Viipuria ja sen rakennuskantaa esittelevistä teoksista huolimatta, mistään en ole löytänyt mitään faktatietoa juuri näihin taloihin liittyen. Mutta luultavasti ne ovat rakennettu jo 1800-luvun puolella, sillä rakennukset esiintyvät kyllä vanhoissa valokuvissa ja kartoissa.

Kömmimme ikkunasta sisään, sillä avonaisen oven takana oli liikaa epämääräistä roinaa. Talosta löytyi kodittomien asuinsijoja. Patjoja, vaatteita, pulloja ja tyhjennettyjä einespaketteja. Muutama huonekalu ja vanhakantainen televisiokin mahtui mukaan. Kehenkään emme silti törmänneet. Talon toiselta kulmalta katto oli tullut jo sisään.

Siikaniemenkatu torin ja Mendtin talon kulmalta katsottuna.
Takapihalla rakennuksen kunto käy harvinaisen selväksi.

Seinään koverrettu kassakaappi.

Talo on kaksikerroksinen.

Yläkerrassa on väljempää ja valoisampaa.

Viipurinlahden puolella tutkittavia rakennuksia oli lisää aina rantaan saakka. Siikaniemihän oli muuttunut sotilasalueeksi siitä lähtien, kun Pyhän Annan kruunun linnoitusta alettiin rakentamaan 1700-luvun alkupuoliskolla. Siikaniemessä sijaitsi VirtuaaliViipurin tietojen mukaan ainakin Armeijakunnan asevarikko 2, Armeijakunnan 2. Divisioonan Esikunta, Armeijakunnan Huoltorykmentin esikunta ja Armeijakunnan Viipurin Komendattivirasto. Vanhan varuskunta-alueen rakennuksissa joka toisessa olivat ovet sepposen selällään. Suurimman, punaisen kasarmin raunion Maakunta-arkiston vieressä jätimme tällä kertaa huomiotta.

Päädyimme ensin lämpökeskuksen pihalle. Jännää siinä oli se, että muutoin kaikin puolin rikotun rakennuksen pihassa oli tuore hiilikasa ja avonaisesta ovesta kuului suhinaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt paikalla. Ilmeisesti tuo pieni, mutta tärkein osa rakennuksesta oli vielä käytössä. Rakennuksessa riitti silti vielä hylättyjä soppia tutkittavaksi.

Lämpökeskuksen ovet ja ikkunat kutsuvat sisään.

Lämpökeskuksen takaa löytyi kellertävä, puinen rakennus, joka oli viimeksi kai ollut armeijan jonkinlainen koulutustila. Pitkälti tyhjillään olevan rakennuksen lattioilla oli papereita ja jokunen tekniikkaan viittaava kirja. Lähimpänä rantaa oli puolestaan kokonainen autovarikko, sekin pitkällä hylättyvyyden tilassa. Varikko oli kuitenkin neuvostoaikainen. Yhtäkään ajoneuvoa tai mitään muutakaan ei siellä enää kukaan tohtinut säilyttää. Autiuden tunne oli vahva. Vain perimmäisen huoltorakennuksen olivat linnut omineet pesäkseen.

Puinen rakennus on auennut yleiselle pällistelylle.

Oven kyltti viittaa koulutustilaan.

Pitkähkössä rakennuksessa on toistakymmentä huonetta.

Varikolla puhaltelee avoimuuden tuulet.

Kalustohallissa on tilaa vaikka kokonaiselle autokolonnalle.

Huollon puoli.

Pieni paja rakennuksen perällä.

Rakennukset ovat numeroitu.

Kuin huomaamatta aamupäivä oli humpsahtanut jälleen kuin siivillä, vaikka tarkistettavia kohteita olisi riittänyt vielä. Etenkin erään juuri auenneen suomalaistehtaan kohtalo jäi kalvamaan. Mutta se olisi vienyt vähintään pari tuntia ja vaatinut hieman riskinottoa, joten päätimme jättää tuon seikkailun sikseen. Oli siis aika jättää Viipuri ja suunnata kohti Suomea.

Karusellin hypermarketista haimme lisää tuliaisia, paikallisia herkkuja kotiinvietäväksi muksuille kuluttaaksemme ylijääneet ruplat. Sorvalissa pysähdyimme viimeistä kertaa Viipurin puolella, koska halusin Timolle näyttää vielä vanhan makeis- ja makaronitehtaan. Vasiljeffien omistaman Pohjola-Koitto oy:n tehtaan toiminta siirtyi sotien jälkeen Hämeenlinnaan. Enää ei yritystäkään ole, mutta Sorvalissa sijaitseva vanha tehdas on vielä pystyssä suhteellisen hyväkuntoisena, mutta tyhjänä. Ränsistynyt tontti sijaitsee Saunalahden rannassa päätien varressa. Mikään ei ollut muuttunut 3 vuoden aikana, kun viimeksi Markon kanssa siellä poikkesimme.

Pohjola-Koitto oy:n makeis- ja makaronitehdas. (Kuva: Timo Puhakka)

Rakennus on kohtuullisen hyvässä kunnossa. (Kuva: Timo Puhakka)

Vieraat ovat jättäneet puumerkkinsä sen seinille. (Kuva: Timo Puhakka)

Kelit olivat olleet puolellamme reissun ajan. Vasta valloittavaa Saimaan kanavaa myötäilevää tietä kiemurrellessa alkoi taivas osoittaa synkkenemisen merkkejä. Olimme matkalla Nuijamaan raja-asemalle. Vaikka se kiellettyä onkin, otin vielä kuvia merkillisestä ei-kenenkään-maasta, joka niukasti mahtuu kahden maan välille. Toki teknisesti ottaen kanava-alue on Suomella vuokralla ja muutoin Venäjä hallitsee seutua, mutta silti kukaan ei käytännössä rajavartijoita lukuunottamatta tuolla liiku. Jos jossain luonto voi kukoistaa ilman suurempaa ihmisvaikutusta, niin on se tuolla rajavyöhykkeiden erämaissa. Siinä mielessä tuo on erittäin kiehtovaa seutua. Siihen unholaan saattaa myös uppoutua eräätkin merkit Suomen kaudelta.

Saimaan kanava ja Nuijamaa tähtäimessä.

Ei kenenkään maa Suomen ja Venäjän välillä.

Viimeinen tankkauspiste ennen Nuijamaata - ei muuta kuin tankki täyteen.

Saavuimme rajalle 13:45. Auto oli tietysti tankattu täyteen Venäjän puoli-ilmaista menovettä hieman ennen sitä. Puolentoista tunnin jonottelun jälkeen pääsimme asioimaan Venäjän rajaviranomaisten kanssa. Vain hieman aiemmin olin nakannut menemään kartat reissumme kohteista, etenkin Ensosta ja Ihmelaitoksesta, mahdollisina todisteina luvattomista vierailuista. Vaikka reissun aikana pariin otteeseen olimmekin niin sanotusti pakomatkalla, pääsimme rajan yli kohtaamatta minkäänlaisia hankaluuksia. Syvä huojennus valtasi mielen. Tuntui hyvältä olla Suomessa, vaikka samalla alkoi sataa kaatamalla. Timo heitti minut Lappeenrannan juna-asemalle, jonka lähistöllä evakko-isoäitinsä vielä asui. Saavuin alkuillasta kotiin. Vauhdikas reissumme oli ohi.

Yhteenveto:
  • Reissu oli monivivahteinen ja yllättävä. Vähän kuin vuoristoradassa. Sopivassa määrin jännitystä ja nauttimista. Tähän olisi hyvä lopettaa.


  • Hotelli Viipurissa kustansi 75€ kahdelta hengeltä ja kahdelta yöltä. Hintaa yölle henkilöä kohden kertyi siis alle 20€. Kaiken kaikkiaan omat kuluni reissussa jäivät tuliaisineen alle 80 euroon. Sopii siis juuri ja juuri näin persaukisenkin budjettiin.

  • Timo oli miellyttävä uusi tuttavuus, jota ei tarvinnut jännittää. Harvoin tapaa ihmistä, jota ei voi kritisoida millään tapaa. Nyt en voinut. Hän oli huomaavainen ja asiallinen, mutta silti kovin seikkailunhaluinen. Timon hiotut kuvat täydensivät mukavasti tarinaa. Tämän tyypin kanssa pitää vielä järjestää reissu jonnekin.

  • Vellu, ihan uskomaton tapaus. Tarmokas kaveri kerta kaikkiaan. Ilmestyi tyhjästä ja häipyi yhtä vikkelästi. Vaikea antaa kunnollista arviota yhden vuorokauden perusteella, mutta tekee hommat täysillä itseään säästelemättä. Ihan kullanarvoinen tapaus mehukkaiden tarinoiden ja seikkailuiden kannalta. Tämä kaveri pitää saada mukaan, kun yhteisreissuja mietitään.

  • Skoda Yeti ajoi asiansa kuten pitikin. Eri planeetalta kuin ne 20 vuotta vanhat nippusiteillä korjatut kotterot, joilla yleensä tulee liikuttua. Valitettavasti nelivedolle ei löytynyt kuin kerran käyttöä eikä yöpymismukavuutta tullut lainkaan testattua.

  • Luovutettuun Karjalaan jäi vielä roppakaupalla mielenkiintoisia kohteita. Rakkauteni Viipuriin tuskin sammuu koskaan. On vaikea lopettaa tähän, mutta jos Luoja suo, asiaan saatetaan palata paremmalla ajalla.

  • Vanha reissukamu Kilpeläisen Marko muutti synnyinsijoilleen maatilalle Kuhmoon rauhoittamaan elämäänsä. Citikka meni paaliin, mutta "uusi" samanmerkkinen on jo hommattu. Kehotti suunnittelemaan reissua Vienan Karjalaan ensi vuodelle. Saa nähdä kuinka käy. Peukut pystyyn!


Linkit:

Idän reissut (Lue muista Idän reissuistamme)

Timon otoksia matkastamme ja monesta muusta mielenkiintoisesta reissusta voi seurata Instagramissa käyttäjää @teeteephoto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti